Lopussa on alku

Kertoako syntymän jälkeisistä sumuisista päivistä, kun vauvaa piti ajatella hyvin varovasti tai tuli iso itku? Matkasta sairaalasta kotiin, ensipäivistä. Ensimmäisestä hymystä. Aamuheräämisistä, kun köllötämme vauvan kanssa unisina sängyllä ja vain ihmettelemme toisiamme. Kiireettömistä päivistä. Siitä päivän parhaasta hetkestä, sylissä tuhisevasta nyytistä, naama nyttyrällä nukkuvasta vauvelista. Rakkaudesta, onnenhetkistä.

Vai valvotuista öistä, hetkittäisestä väsymyksestä, tekemättömistä kotitöistä, imetyspulmista? Syömättömistä aterioista, parisuhteen muuttumisesta vanhemmuudeksi? Isoista onnistumisen ja epäonnistumisen tunteista.

Vai tästä hetkestä, kun bloggaan, rauhoittelen unissaan ääntelevää vauvaa toisella kädellä ja syön toisella. Ja bloggaan anteeksi millä raajalla?

Onnenhetkiä, nekin, tämäkin.

Lapsettomuus katosi minusta. Siellä synnytyssalissa, kipujen lakatessa eheytyi sydämeni. Poissa on kateus ja katkeruus.

Minä olen se, joka kassalla tunnusluvun unohtaessaan sanoo, että muisti on mennyt kun vauva tuli. Joka sanoo puhelinmyyjälle, että en nyt ehdi lukea lehtiä, kun minulla on tämä pikkuinen ihana vauva. Joka kertoo tuntemattomalle ostavansa leipomistarvikkeita ristiäisiin. Joka täyttää facebookin uutisvirtaa vauva-aiheisilla päivityksillä. Joka pyytää lapselleen kahdeksan kummia, kun haluaa niin monen ihmisen tulevan vauvalle tärkeiksi. Joka olettaa koko pientä maailmaansa kiinnostavan, miten vauva on nyt syönyt, kakannut, nukkunut.

Ja näin on hyvä.

Silti siitä jotain on jäänytkin. Adoptiomatkassa pääsin sivulle 14, kahvipöytäkeskusteluun, jossa epäonnistunutta hedelmöityshoitoaan itkevää työkaveria kommentoitiin. Miksei se adoptoi, ettei tarvisisi enää kitistä. Muisto vanhoista tunteista, en pystynyt jatkamaan, en halua palata vanhaan, en eläytyä pitkään matkaan, ei nyt. Myöhemmin.

Tällä hetkellä minä olen vain äiti.

Vain?

Yhtä hullulta tuntuisi sanoa, että meillä on vain yksi lapsi. Miten kaikki voi olla vain?

Neljä vuotta siinä meni, yrityksen aloituksesta vauvan syntymään. Niin pitkä ja niin lyhyt aika. Miten ottaisin kaiken sen uudelleen, jos tarvitsisi. Miten en enää koskaan halua sille tielle palata.

Neljään vuoteen mahtuu satoja blogikirjoituksia. Kyyneleitä, surusta, enimmäkseen, tänä vuonna myös onnesta. Paljon kateutta, paljon katkeruutta, pohjatonta surua. Kaihoten jotain, mitä ei ollut. Pohjatonta kipua. Kolme blogia - monta alkua, monta loppua. Tämä olkoon niistä viimeinen.

Kuin primadonna, joka antaa viimeisen näytöksensä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tytär

Niin kauan odotettu
niin hartaasti toivottu
niin suuresti rakastettu
jo kauan ennen syntymääsi.

Miten pitkältä tieltä
miten syvältä kivusta
viimeiseltä rajalta
äitisi sinut nouti.

Ja nyt vain hymyä
valoa viattomuutta
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.

- Maaria Leinonen

Syntynyt 12.9.2011 klo 00.03

2730 g

47 cm

Minun sanani eivät riitä kuvaamaan mitä tunnen. En edes yritä. Sydän on pakahtua onnesta. Jokainen kyynel, jokainen otettu askel, jokainen vuosi on ollut tuhatkertaisesti tämän hetken arvoinen.
Maailman ihanin vauveli.

Minusta, meidän.

En osaa kuvitella kauniimpaa päätöstä tälle tarinalle tähän saakka. Nyt alkaa uusi elämä, kauniimpi tarina, perheenä. Me kolme.

En sano hyvästi, vaan näkemiin. Voikaa hyvin.

Synnytyskivut auttavat hyväksymään vanhemmuuden taakan.

Jos synnytyskipu otetaan pois lääkityksellä, jää kokematta se valtava helpotus ja ilo, kun kivut lapsen synnyttyä ovat poissa.

Niin. Hienoa. Olisikohan miestä hakattava vasaralla jalkaan koko synnytyksen ajan, jotta hän voisi kokea saman helpotuksen ja ilon? Emmehän halua, että vain naisesta tulee hyvä vanhempi, emmehän?

Täällä päivät seuraavat rauhallisesti toisiaan. Vauvanvaatteet on pesty, pakkaseen leivottu sen seitsemän sortin kakkua vauvan katsojia varten, lakanat ommeltu, makaronilaatikkoa tehty säilöön ja kaapit siivottu. Enää ei ole jäljellä muuta, kuin odottaa tulevaa. Lenkkeilykiellosta pääsin eroon tällä viikolla ja koirien kanssa onkin koluttu pelloilla nuuhkimassa syksyistä ilmaa.

Vauvelin painoarvio tällä viikolla synnytystapa-arviossa oli 2900 grammaa ja painoarvio laskettuna aikana 3600-3700 grammaa. Hirveän suurelta kuulostaa jo! Eihän siitä ole kuin hetki, kun vauvelin pituus laskettiin milimetreissä. Tuntuu oudolta ajatella, että mahassani on jo ihan valmis vauva. Kumpikohan siellä on?

36+3

Virallista

Ensimmäinen virallinen äitiyslomapäivä on täällä! Aamulla odottelin kahvia ja kukkia sänkyyn, fanfaarin kera. Kahvi oli keittiössä pannussa, kukat edelleen saamatta, mutta hienon fanfaarin sentään kuulin.

Merkkejä ilmassa

Perhevalmennuksessa saatu lista synnytyksen lähestymisen merkeistä:

• kohdunpohjan laskeutuminen - check
• supisteluja - check
• ennustavat supistukset etenkin öisin - näitä oli, mutta ei ole enää
• painon tunne lantiossa, selkävaivat - check
• virtsaamistarve tihenee ja valkovuoto lisääntyy - check
• lapsivesi vähenee
• liikkeet vähenevät
• arkuus häpyliitoksessa - okei, en tiedä mikä on häpyliitos, mutta luulen, että check
• mieliala vaihtelee enemmän - check
• limatulppa irtoaa
• lapsivesi menee
• supistukset muuttuvat (kesto, rytmi, voimakkuus, tiheys)

Kaksi viimeistä tarkoittavat sitä, että synnytys on alkanut.

Huomenna tulee 35 raskausviikkoa täyteen. Siitä kun päästäisiin vielä viikko, niin olisin tyytyväinen, kaksi viikkoa, niin oltaisiin jo ihan täysiaikaisia. Enää ei kyllä tunnu siltä, että vauveli olisi ihan kohta syntymässä. Supistelutkin ovat rauhoittuneet, kunhan muistaa levätä tarpeeksi. Hassua ajatella, että synnytykseen voi mennä viikko tai vaikka päivä, niin, tai sitten voi mennä peräti seitsemän viikkoa vielä.

Vieläkään näitä etappeja ei uskalla etukäteen kalenteriin merkitä. Eipä sillä, raskausviikkoja on jälkikäteenkin erittäin helppo seurata, sillä ne menevät yhtä matkaa kalenteriviikkojen kanssa. Olen saanut olla raskaana koko tämän vuoden! En olisi todellakaan viime vuoden lopulla uskonut, miten erilainen tästä vuodesta tulee. Ja miten lähellä onnistuminen oli. .

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kuilu ns. tavallisiin odottajiin on kaventunut. Ajatukset keskittyvät sinne synnytykseen, vauvan hyvinvointiin ja tulevaan vauva-arkeen, kuten uskoisin suurimmalla osalla muillakin tässä vaiheessa raskautta tapahtuvan.

Odotukset vs. todellisuus

Raskausajan ilojen ja surujen pohtiminen jäi lapsettomuusvuosina vähäiseksi, mutta joitain ennakko-oletuksia muiden puheiden ja omien ajatusten pohjalta silti oli.

Raskaana oleminen on raskasta etenkin loppuvaiheessa. Tätä en ehkä ole vielä valmis arvioimaan, onhan viikkoja vielä jäljellä, toivon. Silti porskutellaan jo viikolla 35 ja edelleen odotellaan sitä kauhean vaikeaa ja raskasta aikaa. Onhan tämä erilaista, kuin normaali olotila, mutta etenkin nyt kun saa olla vain kotona ja mennä omaan tahtiinsa, olo ei ole mitenkään liian vaikea. Tiedostan olevani onnekas säästyessäni isommilta krempoilta - raskaus sopii minulle. Nähtäväksi jää, onko ihan lopussa olo jo todella niin tukala, että toivoo jo pääsevänsä synnyttämään. Tähänastisten kokemusten perusteella epäilen.

Vierailta ja tutuilta ihmisiltä tulee huomiota ja mahantaputtelua kiusaksi asti. Tämäkin on kohdallani osoittautunut myytiksi. Osa tuttavista kyselee enemmän voinnista ja asukin kuulumisista, osa vähemmän, mutta kukaan ei tungetteluun saakka. Kukaan ei ole mahaan edes yrittänyt koskea. Vieraat ihmiset eivät ole huomioineet tai kommentoineet mitenkään. Voi johtua myös mahan pienuudesta, tämän köllikän voi edelleen halutessaan piilottaa eikä koskaan ole viisasta arvuutella naiselta, mahtaako tämä olla raskaana, ellei tapaus ole täysin selvä.

Raskaana oleville neuvoja satelee joka puolelta. Tämä on ollut totta. Koskien niin raskaana olemista, ruokavaliota, hankintojen tarpeellisuutta, vauvan vaatteiden kokoa, liikuntaa, töissä olemista... Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat usein arvostelulta, pyynnöstä annetut arvokkailta.

Entistä elämää ei tule kaipaamaan. Kuvittelin, että lapsettomuusvuosina olisin ehtinyt mielessäni käydä luopumistyön niistä elämän pienistä iloista, joista perheellisenä joutuu luopumaan. Tai joiden järjestäminen on parhaimmillaan kovan työn takana. Viime aikoina olen tuntenut jonkin verran surua joutuessani pian - tai oikeastaan jo nyt - luopumaan monista aiemmin itsestäänselvinä pitämistäni asioista.

Kannan lapsettomuuden taakkaa aina mukanani. Uskon, että myös tämä on osoittautumassa kohdallani vääräksi luuloksi. Raskaus on parantanut niin paljon. Uskon ja toivon, että en tule kärsimään sekundäärisestä lapsettomuudesta. Koskaan ei voi tietää, mutta toivoa saa.

Keskenmenojen kipu hälvenee. Menetettyjäni en pysty unohtamaan, eikä tarvitsekaan. Enhän ole unohtanut muitakaan menetettyjä rakkaita. Surutyö lienee tehty, mutta kuolleet pysyvät huolellisimmastakin surutyöstä huolimatta kuolleina.

Lähtökuopissa

Vauva on laskeutunut ja kohdunkaula on lähtenyt lyhentymään.

Taidan pakata sen sairaalakassin.

Pysy kulta minussa vielä hetki.

33+2

Tunnustus

Sain Shaynalta tämän maukkaan tunnustuksen. Kiitos ja kiitos kauniista sanoistasi!

Haasteeseen kuuluu kertoa lempiväri, lempiruoka ja paikka, jossa haluaisi käydä.

Lempivärejäni lienevät murrettu sininen ja punainen. Bonuksena kerrottakoon inhokki: vaaleanpunainen.

Lempiruoka... Italialaisen keittiön puolelle taitaa mennä, erilaiset pastat ja lasagne ovat kestosuosikkeja.

Haluaisin käydä Ranskassa ja Thaimaassa, joskin totta puhuen kohde kuin kohde käy (joskin Haniaan en enää lähde). Venetsiaan haluaisin ehdottomasti palata jonain päivänä. Siellä ehdin vilaukselta päivän aikana nähdä, miten paljon sillä olisi annettavaa.

Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin bloggaajalle, jolle en aiemmin ole tunnustusta jakanut, mutta jonka kirjoitustyylistä pidän kovasti. Näin ollen tunnustus lähtee Orkidealle Jäätymisiä-blogiin. Orkidea kirjoittaa koskettavasti suoraan sydämestä. Hän on ollut pitkään hiljainen, mutta on toivoakseni keskittynyt kuvun kasvatteluun.

Aika

Muistan bloganneeni tällä samalla otsikolla jo edelliseen blogiin. Tuolloin aloitin, että ajan kuluminen herättää ristiriitaisia tunteia. Niin voisin aloittaa nytkin.

Huomenna alkaa jo 34. raskausviikko. Vau-kirja ja raskauspäiväkirja kumpikin ovat kehoitelleet pakkaamaan sairaalakassia. Pian vauva olisi jo täysiaikainen. Mihin aika on oikein mennyt?

Päivät kiirehtivät toistensa ohitse, kompuroivat vauhdissaan toisiinsa, kiitävät, vilisevät, eivät pysähdy. Minä haluaisin viipyä näissä hetkissä. Jäädä tunnustelemaan pikkuisen potkuja, silittelemään kasvavaa vatsaa, laulamaan tuutulaulua, kun kukaan muu ei kuule.

Ajatus siitä, että ensimmäinen kerta on samalla viimeinen, kuristaa kurkkua. En haluaisi luopua.

Mutta saanhan niin paljon tilalle. Jonain syksyisenä päivänä. Sitä odotellessa jatkukoon kesä vielä hetken.

Viimeinen

Hyvinhän sinä olet jaksanutkin, sanoi neuvolalääkäri.

Työpaikalla tuttu hyörinä. Sähköposteja on tullut, niihin pitäisi reagoida. Sijaiselle vielä viimeiset ohjeet. Soita vaan jos on jotain kysyttävää. Pakkaan vähäiset koriste-esineet työpöydän nurkalta mukaani. Hassunkurisen kissapatsaan, afrikkahenkisen muistilapunpidikkeen, asiakkaan tuoman matkamuiston kaukomailta. Käyn läpi tietokoneen ja sähköpostin, poistelen henkilökohtaisimmat tiedot. Vedän vanhat matkalaskut silppuriin. Faksaan vielä viimeiset laskut. Lukitsen päivittäin töissä käyttämäni tunnisteen, heitän salasanalistan roskiin. Vastaan vielä yhteen asiakkaan puheluun. Ihan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa.

Yhdeksän vuotta työelämässä putkeen. Nyt on minun vuoroni. Elää.

Olo on siltti haikea. Pärjäävätköhän ne? Pärjäänkö minä? Olisinko vielä sittenkin jaksanut? Luopumista.

Ei. Nyt on aika. Keskittyä hetki vain itseeni. Antaa keholle sitä lepoa, jota se on jo pitkään vaatinut. Minun ja vauvan hyvinvointi on nyt tärkeintä.

Autossa matkalla kotiin hymyilen.

Puheenaiheet vähissä

Nimittäin minulta.

Puhe kääntyy (=käännän puheen?) huomaamattani aina takaisin vauvaan. Yritän keskustella ihmisten kanssa heidän elämäntilanteistaan ja päivän ajankohtaisista aiheista, mutta kohta havaitsen taas puhuvamme vauvasta. Minun voinnistani, asukkaan voinnista, hankinnoista, äitiyslomasta, niistä kuulaista syyspäivistä, kun hän on jo meillä, henkisestä valmistautumisesta.

Hmm.

Loppuraskauden rutinoita

Terveisiä ensimmäiseltä loman jälkeiseltä työviikolta ja ensimmäiseltä loman jälkeiseltä saikkupäivältä! Töihin palaaminen lomalta mietitytti, sillä muistissa oli vielä kesäkuun alkupuolen väsymys ja se, että jaksoin ainoastaan sillä ajatuksella, että kohta pääsen pois. En kuitenkaan muistanut miten kovaa väsymys saattaa olla. Kaksi päivää meni ihan hyvin, mutta kolmantena päivänä lomalta saadut voimavarannot olivat yllättäen lopussa ja olisin voinut ryömiä työpöydän alle itkemään. Jotenkin pysähdyttävää, miten nopeasti ja miten lujasti sitä väsyi.

Supistelut ovat alkaneet uudelleen. Maanantaina ja eilen töissä supisteli miltei jatkuvasti. Se tuntui hämmästyttävältä erolta kotona olemiseen, sillä en suinkaan ole kotonakaan vain maannut. Olemme mieheni kanssa pyöräilleet paljon, kiertäneet asuntomessut, Ikean ja kesälomareissun ja muutenkin ollut jalkojeni päällä paljon. Mikä siinä sitten on, että työpaikalla supistelee? Istuma-asento? Väsymys? Jatkuva hyppely työtuolilta tulostimelle?

Uutena vaivana on myös toispuoleinen selkäkipu, joka on tullut kuvaan vasta tällä viikolla. Selkää särkee omituisesti häntäluun yläpuolelta toispuoleisesti ja kipu säteilee alas saman puolen jalkaan. Sen täytynee johtua istumisesta, sillä aiemmin kipua ei ole ollut ja iltaisin sitä ei esiinny.

Kuten tästä voinee päätellä, olen valmistellut itseäni henkisesti siihen, että pian saattaa jo tulla töistä pois jäännin aika. Tuntuu, että työt jäävät kesken ja jätän työtoverini pulaan. Mutta oivalsin tällä viikolla, että jäinpä pois milloin vain, vaikka vasta virallisena äitiyslomapäivänä, työni tulevat jäämään kesken. Aina jää asioita, joissa minun olisi vielä ollut hyvä olla mukana. Tärkeintä tällä hetkellä on ja pitäisi olla oma hyvinvointini ja vauvan hyvinvointi.

Muutoin kaikki on mennyt hyvin. Vauva on aktiivisimmillaan ilta-aikaan kuuden ja yhdeksän välillä ja potkuja on ihana tunnustella. Miehenikin jo tuntee ne mahan päältä. Muutaman kerran olen ollut näkevinäni mahan ihan heilahtavan potkujen voimasta. Öisin vauva ei koskaan herätä, pikemminkin koen, että herätän hänet itse kääntyilyllä ja vessareissuilla. Niiden jälkeen saattaa tulla yksi tai kaksi unista potkua. Makuuhuoneen nurkassa pinnasänky odottaa käyttäjäänsä ja vauvan huone on tupaten täynnä tavaraa tulokasta varten. Erilaisia listoja siitä, mitä vauva tarvitsee, on tutkiskeltu ja niiden pohjalta hankintoja tehty. Listoilta löytyy artikkeleita, joiden nimet ovat tyystin vieraita ja paljon asioita, joiden tarpeellisuutta kyseenalaistan. Vaikea tietää vielä, mitä oikeasti syksyllä tulee tarvitsemaan ja käyttämään. Pitäisi myös muistaa, että ihan kaiken ei tarvitse olla valmiina, kauppaan pääsee kyllä vauvan synnyttyäkin. Rajoituksena tosin se, että perusruokakaupasta seuraava paremmin varusteltu liike löytyy 45 km päästä, joten ei siellä ihan hetkessä piipahdeta.

Synnytys pyörii mielessä yhä enemmän. Iltana muutamana kirjoittelinkin siitä pitkän postauksen, mutta jätin toistaiseksi arkiston huomaan. Välillä oloni on hyvin luottavainen, välillä pelkään kaikkea mahdollista, mikä voi mennä vikaan. Sekä omasta että vauvan puolesta.

Bloggaamisen vaikeudesta sananen. Oirepäivityksiä, kuten tämä, en pidä kovin mielenkiintoisina. Mieluiten kirjoittaisin erilaisia pohdintoja tai sitten tunnelmapaloja, mutta tällä hetkellä ajatukset ovat kääntyneet tiukasti sisäänpäin. Ne hetket, kun ajattelen jotain muuta kuin raskautta, vauvaa ja synnytystä, ovat harvassa. Näin sen toisaalta kuuluu mennäkin ja olen iloinen, kun ei tarvitse enää kirjoittaa kivusta. Lapsettomuus sinällään tuntuu jo kaukaiselta, vaikka ajattelin sen jättäneen ikuisen merkin. Jollain tapaa merkki varmasti säilyykin, monet puheet lapsenteosta särähtävät pahasti korvaan. Ja vaikka ajatus ainokaisesta tuntuu yhä paremmalta, jopa siinä määrin, että kävimme päivänä muutamana (lyhyen) keskustelun ehkäisyn tarpeesta sitten myöhemmin, ihan sinut en ajatuksen kanssa ulospäin ole. Sen huomaa, kun ihmiset puhuvat siitä, miten ensimmäistä odottaessa asiat ovat sellaisia ja sellaisia ja miten ensimmäisen kanssa niin ja näin. Oletus siitä, että lapsia tulee enemmänkin, tuntuu epämääräisen pahalta. En usko, että meillä on mahdollisuutta valita lapsilukuamme ja näin ollen tuntuisi helpommalta, että kolmihenkinen perhe olisi meidän oma valintamme. Samaan tapaan kuin lapsettomuudesta olisi ollut tehtävä tietoinen valinta jossain vaiheessa, jotta elämä olisi voinut jatkua.

29+3

Mikä on muuttunut - osa 2

Kaikki ja ei mikään.

Raskausmahat eivät enää ahdista. Tunnen kyllä mahakateutta, sillä haluaisin ison mahan itsekin. Mutta se kateus on erilaista, tavallista, lievempää, luksuskateutta, sillä minunkin mahassani on elävä vauva. Vaikka se ei ulospäin näykään. Jokin on muuttunut siinäkin mielessä, että haluan esitellä sitä pientä mahaa, joka minulta löytyy.

Menneestä on päästettävä irti, jotta elämään tulisi tilaa uudelle. Raskaus on parantanut paljon. Lapsettomuus ei enää kulje päivittäin rinnallani, keskenmenot ovat jättäneet vahvemman jäljen. Tähtösten kohtalo satuttaa yhä. Miten voisi olla satuttamatta? Vasta nyt kunnolla ymmärrän, mitä kaikkea olen menettänyt. Sen myötä ihmetyttää yhä enemmän, miksi keskenmenoon on niin vaikea saada tukea. Eikö erityisesti äiti-ihmisten pitäisi käsittää, miten valtava menetys se on? Keskenmenojen yleisyys ei pienennä sitä surua, minkä sen kokeva tuntee.

Miltei päivittäin huolestun, kun ajattelen, että vauvan pitäisi liikkua enemmän tai liikkeiden pitäisi jo tuntua vahvemmin. Mutta hänellä on oma rytminsä. Jos-vauva-syntyisi-nyt-hän-voisi-jo-selvitä -etapit tulivat ja menivät, niillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Se ei ole se, mitä pelkään.

Pelko on kuitenkin kutistunut sitten alkuraskauden. Pahat asiat ovat mielessä paljon harvemmin ja pystyn ne paremmin karkoittamaan. Uskallan jo hankkia syksyä varten tavaroita, joita uskon vauvan tarvitsevan. Puhun luontevasti äitiyslomalle jäämisestä, synnytyksestä. Siitä ajasta, kun vauva on jo meillä.

Ajatukseni ovat vahvasti oman napani ympärillä, meidän pienen perheemme hyvinvoinnissa. Parisuhteemme voi ehkä paremmin kuin koskaan, olen niin onnellinen, että olemme päässeet lapsettomuuden ja muiden vaikeuksien ylitse. Toivon, että tämä on vasta alkua, että suhteemme syvenisi jatkossa entisestään.

Raskaus on sopinut minulle hyvin. Tunnen surua ajatellessani, että tämän on kohta päätyttävä. Toisena hetkenä en malttaisi odottaa, että saisin jo vauvamme syliini.

Samalla kun jonkin suuren alku lähenee, lähenee toisen, pienemmän, loppu. Bloggaamista en tässä muodossa tule jatkamaan vauvan synnyttyä. En halua asettaa itseäni ja perhettäni alttiiksi arvostelulle, en saattaa intiimejä asioitamme enää julkisiksi. Pian tulee aika keskittyä vain meihin kolmeen. Omalla tavallamme.

Minun juhannukseni.

Karvakorvia, juhannusvasta, kaksi pulloa jaffaa. Hetkiä sohvalla peiton alla pötkötellen ja sisältäpäin tulevia potkuja tunnustellen.

Voiko sydän särkyä onnesta?

Luojan kiitos en tiennyt, että voi olla näin onnellinen.

Ärsyttää

Vauva-lehti. Tyypillinen naistenlehti: otsikot ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta jutuissa ei päästä pintaa syvemmälle. Ja useimmat 'artikkelit' on tehty siten, että joku kertoo miten heillä tai hänellä asia on mennyt. Höttöä höttöä vailla mitään sellaista näkökulmaa, jota ei olisi itsekin osannut ajatella.

Hormonit. Olen ollut paljon tasaisempi ja onnellisempi kuin vuosiin, perusluonteeltani olen silti edelleen ailahtelevainen, seilaan iloisesti tunnetilasta toiseen. Kaikki, mitä sanon ja teen ei johdu raskaudesta ja hormoneista. Eihän niiltä syytöksiltä voi edes puolustautua! Sitten syytetään taas hormoneja. Ja hoitojen aikana paljon pahemmissa hormoni- ja tunnemyrskyissä olin nähtävästi huonokäytöksinen...

Muut raskaana olijat. Jos näen fb:ssä vielä yhdenkin raskausvalituksen... Ja ei, minä en halua vertailla raskauttani muiden kanssa ja ei, minä en halua jakaa tätä kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Kun joku valittaa vaivojaan, tulee samanlainen tunne, kun haarukalla riivitään paljaan kattilan pohjaa. Vihloo hampaissa asti. Saahan sitä valittaa, niin, mutta kuulijakunta kannattaa valikoida. Kiinnostuneitakin löytynee. Minä en ole se, jolle kannattaa avautua siitä, miten raskasta on olla taas juhannus selvinpäin.

Isot mahat. Miten voikin olla mahakateus, vaikka on itsekin raskaana? No, kun ei oma kasva, siten.

Bloggaaminen. Mitä hyötyä tästä on? Itse en saa tästä enää sitä mitä ennen sain. Monenlaisia aiheita on mielessä, mutta ei jaksa sitä paskaa kommenttilaatikossa, mitä erinäisten mietintöjen julkaiseminen tarkoittaisi. Päiväkirjan sivuilla kynä viuhuu useammin kuin ennen.

Hääkauppa.fi. Kun viimeinkin olisi ollut varaa ja uskallusta tilata kestovaippapaketti, ne olivat loppuneet ihan tyystin.

Kela. Hittoako ne pihtaavat sitä äitiyspakkausta.

Pyytämättä annetut neuvot. Kuka kysyi sinun mielipidettäsi?

Netti. Googlaatpa ihan mitä vain raskauteen liittyvää, niin kohta saat jo lukea hiukset pystyssä varmana tulevasta tuhosta. Anonyymeillä keskustelupalstoilla näyttäytyy massan älykkyyden taso? Lisäksi netti varastaa ihan liikaa aikaa. Juuri nytkin.

Synnytys ja synnytyspelko. Konsepti on kertakaikkiaan käsittämättömän huono. Miten saadaan omena mahtumaan avaimenreiästä, lohkaisi joku joskus. Hyvä kysymys. Tietoa on hankala löytää, lähes kaikki (netin kautta saatu) informaatio on väritetty julkaisijan näkemyksillä kivunlivityksestä/pelosta/luonnonmukaisesta synnytyksestä/sektiosta jne. (vrt. edellinen kohta)

Muut ihmiset. Luulin jo löytäneeni paikkani, mutta haen sitä edelleen.

Imetyshurmos. Ja kaikki muukin lapsiin liittyvä hurmos. En vain jaksa uskoa, että olisi olemassa yksi ja ainoa oikea tapa hoitaa asiat. Muistan järkyttyneenä lukeneeni joskus jo aikaa sitten jonkun muun blogista, miten rinnat olivat tulehtuneet ja verillä ja kommenttilootassa käskettiin tunkea kaali rintaliiveihin ja imettää vaan hampaat irvessä menemään. Järkytyin.

Neuleohjeet. Millä ?!&*!! niistä saa jotain tolkkua? Olisivat edes joka paikassa samalla tyylillä ilmoitettuna! Siitä on seesteisyys kaukana, kun kolmatta kertaa purkaa lupaavan neuloksen alun. Lankakin menee ihan syheröllejatkuvasta veivaamisesta.

Liljat. Mihin voi hävitä viime syksynä istutetut kymmenet liljansipulit? Miksi eivät nouse? Onko kukkapenkkini kirottu?

Pistetäänkö hormonien piikkiin?

Munasoluja luovuttamaan?

Matkan varrella on kypsynyt ajatus munasolujen luovuttamisen mahdollisuudesta. Ajatus oli jo melkein kuopattu, kun vaikutti siltä, ettemme saa soluillani vauvaa edes meille. Raskauden mittaan ajatus on palannut uudelleen mielen päälle.

Motivaationani olisi voimakas halu auttaa. Lapsettomuus on valtava menetys ja jos pystyisin omalta osaltani auttamaan edes yhtä ihmistä, se olisi ehkä suurinta, mitä koskaan olen tehnyt tai tulen tekemään. Antamaan elämän, jollekulle. Lapselle, äidille.

Näen kuitenkin muutaman ongelmakohdan, jotka ovat ajatuksissani vielä ratkaisematta. Ajankohtaistahan tämä ei ole pitkään aikaan, joten aikaa on pohdintojen jalostua.

Osa vasta-argumenteista ovat puhtaasti itsekkäitä. Toivon, että päätöksemme ainokaisesta pitää, emmekä koskaan enää astele takaisin sille tielle. Mutta mitä jos se ei pidäkään ja alamme kaikesta huolimatta toivomaan toista lasta? Mitä jos jossain vaiheessa luovutan soluja ja hoito repii mielessäni vanhat haavat auki? Mitä jos luovutushoito saa ajattelemaan ylipositiivisesti ja alan sen vuoksi haluta toista lasta? Kehoni on käynyt lävitse jo kolme munasolunkeräyskierrosta. Jos lähtisimme itse myöhemmin hoitoihin, olisi luovutuskerta vielä yksi kerta lisää ja kenties suoraan pois meiltä. Ja kuka tietää, mitä hormonit aiheuttavat terveydelleni pitemmällä aikavälillä? Se huoletti omienkin hoitojen aikana, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

Mietin myös oman kehoni toimivuutta. Solumäärät ja saatujen alkioiden määrä ja laatu eivät ole päätä huimanneet. Kelpaanko edes luovuttajaksi, onko tällä historialla mitään järkeä lähteä yrittämään? Se kaikki kenties kolmen solun tähden? Kelpaako luovuttajaksi lapsettomuudesta kärsinyt ja hoidot läpi käynyt ihminen ylipäätään?

Mitä jos luovuttaisin soluja, ja niistä ei saataisikaan alkioita tai niistä ei saataisi aikaan kestävää raskautta? Se kaikki, turhaan. Miltä sellainen pettymys tuntuisi? Mitä se aiheuttaisi?

Yksi näkökulma tästä kirjoituksesta jää käsittelemättä. Nykyisen lain mukaan lapsi saa 18 vuotta täytettyään tietää luovuttajan nimen. Sinne asti en ole ajatuskuvioissani vielä päässyt.

Paikko

Kiitos vielä kannustavista kommenteista edelliseen postaukseen!

Kävin loppujen lopuksi tänään uudelleen neuvolassa. Sain jo eilen puhelimessa vastaukset kysymyksiini ja jäin siihen käsitykseen, että tilanne ei ole hälyttävä. Tänään kuitenkin varmuuden vuoksi tarkistettiin kohdunsuun tilanne ja otettiin streptokokkinäyte. Paikat olivat kunnossa ja näytteessä menee noin viikko.

Supistustilanne on selvästi rauhoittunut viime viikosta ja väsymyskin on normaalitasolla.

Selällään nukkumisesta joku muukin kyseli... Sain saman ohjeen kuin jonkin kommentin linkissäkin oli: ei pitäisi olla haitaksi, jos ei tunnu pahalta ja yleensä siihen sitten herää, jos alkaa pahalta tuntumaan. Tarkoituksella en selälläni nuku, mutta lonkkakipujen vuoksi käännän kylkeä monta kertaa yössä ja nähtävästi toisinaan väsähdän siinä puolivälissä vaihtoa.

Raskaus on muuten edennyt normaalisti ja erinäisiä etappeja on saavutettu. Kelan paperit on täytetty ja äitiyspakkausta odotetaan isolla innolla. Vaunuista on muutettu mielipidettä - olin jo käytännössä valinnut Brion Kombit, mutta ehkä sittenkin Emmaljunga on parempi. Kalenterissa on merkinnät perhevalmennuksesta, synnärille tutustumisesta ja sokerirasitustestistä. Pikkuruisia bodyja on osteltu moniaita - mielikuvitus ei vielä riitä kuvittelemaan, millaisia muunlaisia vaatteita vauveli tarvitsee.

Mies nimitti minua odottavaksi äidiksi tänään. Se tuntui pysäyttävältä, hyvältä.

Negatiivinen neuvolakäynti

Olen jo aiemmin todennut, että en osaa pelata lääkäripeliä.

Tänään pitkään odotettu neuvolakäynti lähti väärille raiteille heti alusta alkaen. Vakinaisen hoitajan sijainen aloitti keskustelun kysymällä, minkä ikäisiä vanhemmat lapsemme ovat. Sanattomaksi veti.

En pidä valittamisesta ja erityisesti raskausvalitukset riipivät hermoja, mutta neuvola on mielestäni sellainen osoite, jossa kaikista raskausvaivoista voi ja tulee kertoa. Kerron tässä valitukseni aiheen: pari viikkoa on supistellut, päivittäin, päivä päivältä enemmän ja supistukset ovat tuntuneet myös selän puolella. Yhdistän tämän väsymykseen, jota olen kokenut kahden kuluneen viikon kiireiden, huonosti nukuttujen öiden ja viime viikon helteiden vuoksi. Ratkaisuksi ajattelin itse paria päivää sairaslomaa, jotta voisin kunnolla levätä ja saada voimia jaksaa juhannukselta alkavaan kesälomaan saakka. Sanottakoon, että verenpaine oli laskenut varsin rajusti, joten jonkinlaisessa kriisissä kroppani selvästi on ollut.

Tällaiset asiat eivät kuulu neuvolan piiriin. Jos haluaisin tutkittavan, onko supistuksista ollut haittaa, pitäisi lähteä terveyskeskuksen päivystykseen. Neuvolassa asiaa ei voida tutkia ennenkuin kuukauden päästä, jolloin minulla on lääkärineuvola. Sairaslomaa ei myöskään päivääkään voi kirjoittaa neuvolan puolelta.

Onko todellakin näin? Koen asian erittäin vaikeaksi uskoa. Miten teidän neuvolassanne?

Jäi tunne, että jäin ihan tyystin heitteille oman onneni nojaan. Kuukauden päästä tavataan ja lycka till vaan sinne asti. Muihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin ei osattu vastata ja jäin siihen käsitykseen, että niistäkin voi kysellä sitten siellä päivystyksessä. Esim. siitä, että tutkitaanko streptokokkia yleensä ja voisiko supistukset johtua siitä tai onko selällään nukkumisesta haittaa.

Mitä sairaslomaan tulee, soitin neuvolan jälkeen työnantajalle, kerroin mikä tilanne on ja jäin täksi päiväksi kotiin. Lepo taisi tulla tarpeeseen, nukuin ihan koko päivän kunhan alkuun pääsin. Silti tuntuu unta riittävän vielä yöksikin.

Kysyttyä

Miltä vauvan potku tuntuu?

Se tuntuu ihanalta. Rakkaudelta, elämältä, voimakkaalta, oudolta, ärsyttävältä, kutittavalta, uudelta, onnelliselta, epätodelliselta muljahdukselta kohdussani. Kun murehdin, sisältä päin muistutetaan, että älä äiti huoli, täällä on kaikki hyvin.

Hyvästi doppleri

Vau-kirjan mukaan tästä eteenpäin isä kuulee sikiön sydänäänet mahan läpi tyhjän vessapaperirullan lävitse!

Puolimatkan krouvissa (huom. mahakuvavaroitus!)

No niin. Kuva tältä päivältä puolivälin kunniaksi, 20+0. Ehkä jonain päivänä saan laittaa kuvan oikeasta mahasta.

Maanantaina oli neuvola ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Vauvelista on otettu mitat edellisen kerran maaliskuussa ja nyt onneksi viimein mitattiin jälleen. Olen pelännyt kovasti, että rakenneultrassa sanotaan ensimmäisenä, että tämähän on jäänyt viikkoja kehityksestä jälkeen. Mutta päälakimitta vastasi viikkoa 19+4 päivänä 19+6 eli oikein hyvä. Pään halkaisija korvien kohdalta oli jo miltei viisi senttiä! Ihan mieletöntä! Vauveli on jo iso.

Torstaina pääsen käymään lääkärin pakeilla ja kohdunsuun tilanne tarkistetaan. Menkkamaisia jomotuksia on ollut aina toisinaan, alkuviikosta jälleen kovastikin. Siinä määrin, että näin yöllä unta, jossa vauva jo syntyi, näillä viikoilla. Toivon mukaan kaikki on niinkuin pitääkin ja pääsen lähtemään huolettomana reissun päälle. Reissussa tulee kyllä mahdoton ikävä miestä ja elikoita ja kotia. Oletettavasti tässä järjestyksessä.

Pelot pysyivät välillä jo ihan hyvin kurissa, mutta nyt ne tekevät taas paluuta. Ilmeisesti olen alkanut tuntea liikkeitä, sillä tajusin yhtenä päivänä hätääntyväni, kun en ollut tuntenut niitä koko päivänä. Hyvin hentoisia liikkeitä tunnen aina toisinaan, välissä saattaa mennä useampikin päivä, kun en tunne mitään. Doppler on ollut päivittäin käytössä, vaikka minun pitäisi pikkuhiljaa kovettaa itseni ja antaa se takaisin. Tuntuu pahalta, kun pelko varjostaa tätä ainutlaatuista raskausaikaa. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin ja hyvin suurella todennäköisyydellä on myös jatkossa ihan riittävän hyvin. Haluaisin olla yhtä huoleton, kuin suurin osa lähipiiristäni vaikuttaa raskausaikana olevan. Olettaa kaiken menevän hyvin, meille syntyvän vauvan syksyllä eikä vaihtoehdot kävisi edes mielessä! Tällä taustalla se lienee mahdotonta tai jos se olisi mahdollista, mahtaisi kyseessä olla ilmiö nimeltä kieltäminen.

Neuvolassa vakiohoitajamme joutui pidemmälle sairaslomalle ja samasta ikkunasta lensi ulos saamani erityiskohtelu. Eipä enää kysytä, että milloin haluan seuraavan neuvolakäynnin eikä myöskään enää ultrata vakiona. Nyt pitäisi muka jotenkin pärjätä neljä viikkoa seuraavaan käyntiin. Luulenpa, että menen parin viikon päästä ylimääräiselle näyttökäynnille. Toisaalta, jos jatkossa kuunnellaan vain sydänäänet, pystyn sen kyllä tekemään kotonakin. Katsotaan, miten tilanne kehittyy.

Tällaisia jaaritteluja tällä kertaa, kiviäkin kiinnostaa.

Ps. En olisi ikinä, en ikinä, enää jaksanut uskoa joskus olevani raskauden puolivälissä. Puolivälissä! Minä?!? Raskaana?!
Kuin tavalliset ihmiset.

Kärsimättömyyttä

Aiemmin en kertakaikkiaan ymmärtänyt niitä tarinoita, miten nainen saa yhtäkkiä kuulla olevansa vaikkapa kuudennella kuulla raskaana. Mietin, että miten ihmeessä sen voi olla huomaamatta?!

No voi sen, kun maha ei vaan kasva. Ei kasva!

Hitto kun tietäisi varmaksi tuntevansa edes niitä liikkeitä. Ostan illaksi vähän karkkia ja koetan hätyytellä niillä vauvelia liikkeelle.

Eikä ole niin epäterveellistä kuin miltä kuulostaa, älkää huoliko, ei ne karkit kauaa mahassa viihdy.

Ps. Oikeasti en ole kärsimätön, vaan hyvin huolissani siitä, onko vauvalla varmasti kaikki hyvin ja olen hermostuneempi päivä päivältä rakenneultran lähestyessä. Kolmen viikon neuvolataukoa en kyllä enää uudelleen ota, tämä on minulle liian pitkä aika pärjätä omillaan. Vaikka on sääli, että raskausajan on joskus päätyttävä, on suunnaton helpotus kun jonain päivänä vauvan hyvinvointi ei ole enää yksin minun vastuullani.

Ryminällä raskauskaapista ja vauvan ensimmäinen ulkomaanmatka

Tällä viikolla paikkani tuli julkiseen hakuun, asiakkaat ovat jo soitelleet ja kyselleet, mihin olen menossa. Pakko on ollut kertoa, vaikka vielä-yksi-ultra-ennenkuin-kerron tuntuisi edelleen hyvältä taktiikalta.

Niin, yksi ultra. Rakenneultra. Puolivälin pysäkki.

Ensi viikossa on muutakin jännitystä kuin rakenneultra. Jos kaikki on hyvin, vuorossa on vauvan ensimmäinen ulkomaanmatka, Kreikkaan. Arvoin pitkään uskallanko lähteä, lähinnä toksoplasmoosin vuoksi. Sitähän minulla ei ole ollut ja Kreikassa se on huomattavasti yleisempi, kuin täällä. Kun minulle tarpeeksi monta kertaa toistettiin, että kunhan syön kunnolla kuumennettua ruokaa niin vaara on pieni, sain tehtyä päätökseni. Enää ei pelota, mutta askarruttaa kyllä, mitä uskallan syödä. Ruokien suhteen listerian ja tokson suhteen olen ollut hyvin tarkka, mutta muutoin en ole suhtautunut ruokarajoituksiin kovin tiukasti. Useimmat muut rajoitukset ovat sellaisia, että pienistä määristä ei ole haittaa. Toksoplasmoosiin tai listerioosiin taasen ei voi sairastua vain vähän.

Vinkkejä vatsansisäisen asukin kanssa matkailuun otan ilolla vastaan! Etenkin siitä syömäpuolesta kuulisin mielelläni, miten muut ovat tehneet. Nähdäkseni ainakin pitsaa ym uskaltaa syödä - siinähän koko paketti on ollut uunissa. Kasvikset on ilmeisesti muuten unohdettava viikoksi, mutta uskaltaisiko hedelmiä syödä itse kuorien ja pesten? Meillä on huoneistohotelli jääkaapilla ja keittiönurkkauksella, joten tarvittaessa jotain pientä voi asunnollakin kokkailla. Melkoista asennemuutosta matka kyllä vaatii, tähän saakka kaikkea on estoitta maistettu.

Vauvan liikkeet ehkä tuntuvat, ehkä eivät. En halua myöntää tuntevani, itsellenikään, ennenkuin tiedän varmaksi.

Uusimpana huolena on mahan kasvun puute ja painonnousun puute. Ei kasva, ei nouse. Voiko vauvakaan kasvaa kunnolla, kun ei se missään näy?! Vauvelista on otettu mitat ultrassa viimeksi maaliskuun lopulla, olisi kiva tietää, että onko se kasvanut niinkuin pitää.

Päätös olla kysymättä sukupuolta etukäteen on horjumassa. Tieto voisi auttaa luomaan mielikuvia vauvasta ja tekemään vauvan tuloa konkreettisemmaksi omassa mielessäni. Päätös kysymisestä tai kysymättä jättämisestä on täysin minun tehtäväni. Mieheni ei usko, että ultrassa nähty sukupuoli kuitenkaan pitäisi paikkaansa.

Vaaleanpunaisia pehmoisia päiviä.

Kenen onni?

Tämän kirjoituksen piti alunperin tulla pariksi tälle mm. osittain keskenään ristiriidassa olevien ajatusten vuoksi, mutta kirjoittelu siirtyi laskutuskriisin ja muiden asioiden takia myöhempään ajankohtaan.

Heitin joskus aiemmin sivulauseessa, että kenenkään ei tarvitse olla meidän puolestamme onnellinen. Haluan avata tuota ajatusta lisää.

Nyt kun olen itse raskaana, ajattelen monesta asiasta vähän eri tavalla kuin ennen ja tavallaan tunnen, että minulla on oikeus sanoa mielipiteeni kärkkäämmin kuin aiemmin. Koska nyt pystyn puhumaan myös omasta kokemuksestani.

Minusta tuntuu, että tämä raskaus ja vauva on vahvasti minun ja mieheni välinen asia. Meille on annettu enemmän, kuin uskoimme koskaan saavamme. Se, mitä muut ajattelevat ja miten suhtautuvat, on toisarvoista. Kyseessä on meidän vauvamme ja se on meidän elämämme, joka on muuttumassa. Älkää käsittäkö väärin, jos ihmiset ovat innostuneita ja onnellisia meidän puolestamme, se tuntuu oikein hyvältä ja arvostan sitä. Mutta se kaikki on extraa. Me emme voisi olla yhtään enemmän onnellisia emmekä olisi yhtään vähemmän onnellisia, vaikka kukaan muu ei olisi innostunut meidän vauvastamme. Poikkeuksena ainoastaan lapsen tulevat isovanhemmat, heiltä odotan vähintään kiinnostusta asiaa kohtaan.

Tämän ymmärtäminen on ollut todella vapauttavaa. Jos vain olisin ymmärtänyt asian, kun olin vielä lapseton, olisin päässyt paljon vähemmällä. Pidin itseäni niin huonona ihmisenä, kun en pystynyt iloitsemaan toisten onnesta ja olemaan tukena. Nyt, vaikka vauvauutiset riipivätkin, minun on helpompi olla tunteideni kanssa. Minunkaan velvollisuuteni ei ole olla kenenkään puolesta onnellinen.

Mietityttääkin, että mistä kumpuaa vaatimus toisen puolesta iloitsemisesta. Tuleeko se todella ulkoapäin vai onko se sisäänrakennettu ajatus siitä, miten asioiden pitäisi yleisesti hyväksytyssä järjestyksessä olla? Jos se tulee ulkoapäin, miksi sitä jotkut vaativat? Ja miksi nimenomaan niiltä, joille asia on kipeä?

Useimmat lapsettomat lienevät kuulleet raivostumiseen saakka miten toisten onni ei ole itseltä pois. Tiedättekö mitä? Se ei ehkä teknisesti ottaen ole niin, mutta se voi tuntua siltä. Miten toisten plussat, vertaistuenkin, saattavat tuntua suoraan omilta miinuksilta.

Mutta se, jos joku ei iloitse meidän puolestamme, se ei todellakaan ole meiltä pois.

Sangollinen jäätä

Vauvauutisia.

Ontto tyhjyys, kylmä viima läpi sisuksien. Halu rynnätä vessaan itkemään. Sydän jyskyttää rinnassa kuin halutakseen karata. Kaukainen muisto siitä, että joskus on pystynyt onnittelemaan, jopa innostumaan.

Ei, nämä eivät ole helpottaneet yhtään. Edelleen mitä lähempää, sitä pahemmin se viiltää. Oliko pakko?

Minä olen varmaan maailman pienin ihminen.

Neuvolaleuhkinta

Paino on pysynyt aisoissa. Tänään sain puntariin saman lukeman kuin ensimmäisellä neuvolakerralla. Tällä hetkellä näyttää hyvältä sen suhteen, että puoliväliin pääsisin ilman suurempaa painonnousua. Lähtöpainoni vuoksi tämä oli suositus.

Hemoglobiini oli noussut entisestään, uusin lukema oli 145.

Hyvä minä!

Vauvalla on mielettömän pitkät jalat. Raukka on perinyt äitinsä koivet. Näillä istutaan polvet suussa linja-autot ja lentokoneet.

17+0

Anna sen tulla

Minulle on tapahtumassa jotakin. Jotain, joka pistää ajatukset juoksemaan, muuttamaan muotoaan tavalla, josta en vielä saa otetta. Sydämen lyömään kiihkeämmin. Hymyn karkaaman huulille ja kyyneleet silmäkulmiin, sillä toisella tavalla.

Aurinko ei ole yhtenäkään keväänä ollut näin kirkas. Sulava maa tuoksuu paremmalta kuin koskaan. Kurkia, joutsenia, tulviva Pohjanmaa, ensimmäiset krookuksen kukat. Minun maailmani.

Valmistautumisia, kevääseen, pääsiäiseen ja muuhunkin. Ohran oraita, hellyttävän pikkuruisia keltaisia tipuja, luopuminen siitä viimeisestä jouluvalosta. Pussillinen lainattuja vauvalehtiä.

Merkintä odotuspäiväkirjasta, siitä, jonka ostin joskus viime keväänä näihin aikoihin. Johon ehdin tehdä heinäkuussa muutaman merkinnän. Jonka taskuissa on jo ultrakuvia albumillisen verran. Jonka sivut täyttyvät merkinnöistä sitä mukaa, kun päivät kuluvat.

Niin, se merkintä. Viime syksyltä. Jostain kivun ja pettymysten keskeltä. Loputtoman surun läheisyydestä.

Tämän kaiken keskellä on vaikea joskus muistaa, että raskaus on mahdollinen. Meille voi vielä tulla vauva.

Minun sydämeni ei ole vain sulamassa. Siellä on kevät.

Keskenmenosaappaat

Eilen kolahti postiluukusta viimein Tytön, joka meinasi kaatua eli Riika Ruottisen tekemä sarjakuvakirja lapsettomuudesta.

Se sai muistamaan, miten helvetin onnekkaita me olemme. Tuntemieni lapsettomien piirissä sekä täällä netissä että livenä on tapahtunut kaikenlaista ikävää - siinä voisimme ihan yhtä hyvin olla yhä me.

Tämä kirja oli äärettömän hyvä. Luin sen samalta istumalta, kahdesti. Kaikki tunteet olen käynyt myös itse läpi - sillä erotuksella, että meillä on se koira. Kirja pääsee sohvapöydällemme näytille pitemmäksi aikaa. Ei tee pahaa kenellekään läheiselle selailla sitä lävitse.

Kiitos tästä.

Onko tämä teidän ensimmäisenne?

Niin yksinkertainen kysymys. Mitä vastata?

Odotan kolmatta lastani. En kertakaikkiaan pysty vastaamaan esitettyyn kysymykseen vain kyllä, sillä se tuntuu tähtösten kieltämiseltä.

Kaikki muut vastaukset tuntuvat itsestäni viittaavan kohtukuolemaan tai jo syntyneen lapsen kuolemaan ja sellaista virheellistä vaikutelmaa en halua antaa.

Haluaisin keksiä hyvän vastauksen, joka ei kiellä edellisiä lapsia eikä kutsu kysymään lisää. Haluaisin olla kertomatta vieraille ihmisille yhtään sen enempää kuin on tarpeen. Ja että kuitenkin pystyisin vastaamaan tavalla, joka sisimässäni tuntuisi oikealta.

Ensimmäinen, joka on syntymässä?

100 päivää

Sata päivää raskautta takana ja tukevasti toisella kolmanneksella.

Uskomatonta, että tähän on päästy. Minä olen kiitollisempi, kuin osaan sanoin kuvata.

Dopplerista

Olen hyvin lähellä luovuttamista ja koko vehkeen palauttamista. Olen saanut sydänäänet kuulumaan tasan kerran, 12+6. Nyt mennään jo 14+1 ja ei sitten millään... EHKÄ olen kuullut muutaman sydämenlyönnin muutaman kerran, mutta vannomaan en mene. Kokeilen vielä ehkä ensi viikolla ja sitten saa kyllä riittää.

Hämmästyttävää kyllä se ei suuremmin huolestuta, turhauttaa vain.

Huolestuminen vauvan puolesta muutoin alkaa jo nostaa jälleen päätään... Edellisestä ultrasta tulee huomenna viikko ja seuraava aika on ensi viikolle. Yritän nyt kuitenkin selviytyä pelkojeni kanssa sinne asti.

Olethan yhä elossa?

Jomotuksia

Noin viikon ajan ovat vaivanneet menkkamaiset jomotukset. Niitä oli aiemminkin, viikkoa en enää muista. Viikolla kahdeksan, seitsemän tai kuusi, ehkä, mutta ei kuitenkaan samaan aikaan kuin vuoto, jota oli viikolla seitsemän. Jomotusta esiintyy etenkin istuessa ja erotuksena edelliseen kertaan myös öisin. Käveleminen ja jalkeilla olo helpottaa. Lingamenttikipuja tms on ollut myös ja tämä jomotus on erilaista.

Torstaina meillä oli lääkärineuvola ja kysyin näistä tuntemuksista. Ne eivät ole enää tässä vaiheessa normaaleja, mutta eivät huolestuttaviakaan. Selvää on, että olen vähän huolissani. Toisaalta järki sanoo, että kun kohtu ja lapsi kasvavat huimaa vauhtia, niin kyllähän se jossain tuntuu. Toisaalta pelottaa, että ovatko supistuksia tms. Kipu ei ole kuitenkaan aaltoilevaa, eikä ole pahentunut. Jos se pahenee, annettiin ohjeeksi soittaa lääkärille. Tänään kipua ei ole ollut. Onko kokemuksia?

Muutoin kaikki oli loistavasti. Paikat olivat tiukasti kiinni ja pikkuveijari oli kasvanut kovasti. Ensimmäistä kertaa vauveli oli mitoissa edellä viikkoja, olin hyvin tyytyväinen. Pään mitat olivat isommilla viikoilla kuin reisiluumitta - vauvan minulta perimät isot aivot vaativat tietenkin tilaa. Pikkuinen liikkui oikein kovasti ja sydänääniä ei sen vuoksi saatu kunnolla kuulumaan. Ei se ole ihme, että en ole kotidopplerilla onnistunut kuulemaan äänet kuin kerran, kun neuvolan paremmilla laitteillakaan se ei onnistunut. Vauva oli myös noussut jo paljon ylemmäksi ja olen kuunnellut liian alhaalta. Tänään etsin ylempää ja muutaman kerran kuulin jumputuksen.

Uskaltaisinkohan sanoa, että pelko on alkanut vähän helpottaa? Seuraavan neuvolan varasin vasta kahden viikon päähän, yritän kovasti selvitä sinne asti. Jos pelko valtaa mieltäni liikaa, menen näytille tässä välissäkin. Neuvolan henkilökunnan suhtautuminen on ollut toistaiseksi hyvin ymmärtäväistä eikä sinne soittaminen tunnu yhtään hävettävältä. Tuntuu, että olen saanut jonkinlaista erityiskohtelua - olen epäilemättä heidän hysteeriset-listallaan. Google on pannassa ja kaikista mahdollisista komplikaatioista haluan tietää mahdollisimman vähän. Tieto lisää tuskaa.

Blogimaailmassa on plussailtu oikein joukolla ja tuntuu hyvältä huomata, että heidän puolestaan tuntee aitoa iloa. Samaan aikaan tuntuu pahalta heidän puolestaan, jotka jäävät yhä rannalle. Muistan miltä se tuntuu, kun kaikki muut plussaa. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kokea lapsettomuuden tuskaa.

Tsi-tsing!

Ja (taas) meni kuppi nurin! Paikallinen terveyskeskus lähestyi perjantain kunniaksi iloisenvärisillä kirjekuorilla. Sisältäen laskun kromosomitutkimuksista, 212,50€, molemmilta, kiitos.

On se mahtava tietää, että (yhteis)kunta ei sitten millään tavalla halua tukea lapsettomia. Lapsilisääkin nostettiin melkein eurolla, hitto vieköön. Tasan ei mene nallekarkit!

Jossain toisessa todellisuudessa joku valittaa, miten vauvan tarvikkeet ovat niin kalliita.

***

Keskikaupungilla. Kiltinoloinen lapseton nainen kertoo sukulaisnaiselle hoitojen taloudellisesta puolesta.

Sukulaisnainen *jakaa myötätuntoa tyypilliseen tapaan*: "Ei ne meidänkään lapset kuule ilmaisia ole olleet."

Lapseton, hetken hiljaisuuden jälkeen: "Maksullisellako kävit?"

***

Näissä katkerissa tunnelmissa, vaikka kuulumme siihen onnekkaaseen joukkoon, joilla hoidot lopulta näyttävät tuottavan tulosta. Entäs se vähintään viidennes porukasta, joka tälläkin rahalla saa vain kädet täyteen paskaa?

Sylettää.

Minä ja muut

Pikkuhiljaa olen tullut kaapista raskauteni kanssa.

Jonkinlaista itsensä uudelleen määrittelyä ja uudenlaisen roolin hakemista ihmissuhteissa on pitänyt harjoittaa. Mietityttää, että miten minut otetaan vastaan nyt, kun olen raskaana. Sen jälkeen, kun perheelliset ihmiset ovat joutuneet varomaan jo vuosia minun ympärilläni. Uskaltamatta puhua vapaasti lapsistaan ja raskauksistaan, suunnitelmistaan perheenlisäyksen saralla, uskaltamatta silittää vatsaansa minun nähteni.

Katua en voi, sillä oli tehtävä mikä oli tehtävä itsensä suojelemiseksi. Tuskin kukaan olisi pystynyt parempaan, jos osat olisivat toisin.

Mutkattominta kanssakäyminen ja raskaudesta puhuminen on tuntunut sinkkuystävien kanssa. Niitä ystävyyssuhteita lapsettomuus on vaurioittanut kaikkein vähiten (ja niihin tuleva vauva tulnee vaikuttamaan eniten). Varon silti korostamasta raskauttani ja puhun mielelläni vasta sitten, kun joku muu on ottanut asian puheeksi. Tässä iässä sinkkunaisillakin on jo enemmän ja vähemmän vauvankaipuu ja siihen päälle vielä elämänkumppanin puute - sinkkuus on kauan sitten lakannut olemasta huoletonta leikkiä.

Perheellisten kanssa kanssakäyminen hakee vielä uomaansa. Toisaalta haluaisin puhua raskaudesta ja vauvasta, joskus paljonkin. Toisaalta en tiedä, minkä verran asia muita kiinnostaa ja arastelen puhua. Toisaalta omat ajatukset ja huolenaiheet ovat erilaiset lapsensa tai useammankin jo kauan sitten (helpolla) saaneen. Olen myös arka arvostelulle ja vähättelylle. Ärsyttää myös tarve nostaa itseään helpommalla onnistuneiden yläpuolelle - ei lapsettomuus ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Erilaisen kylläkin. Toisaalta hävettääkin, kun ei ole itse pystynyt tukemaan ja kuuntelemaan muita. Onko minulla edes oikeutta toivoa itselleni tukea ja juttukumppania? Miten kehtaisin nyt kiinnostua enemmän heidän lapsistaan, kun en aiemmin siihen pystynyt?

Ja toisaalta - miten paljon pystyn ottamaan vieläkään vastaan? Olen pitkään määritellyt itseni lapsettomuuden kautta ja niin monet asiat ovat satuttaneet. Satuttavatko ne merkittävästi vähemmän nyt, kun olen itsekin raskaana? Enkö edelleen kavahda typeriä huomautuksia, tietynlaisia asenteita, tunne kateutta? Eivät ne tunteet pyyhkiydy olemattomiin plussan myötä. Muuttuneet ne ovat, sen tunnen jo nyt, iskut eivät osu yhtä syvälle eivätkä haavat tulehdu samalla tavalla.

Joidenkin perheellisten kanssa huolet ovat tuntuneet osoittautuvan turhiksi ja vastaanotto on ollut ihanan lämmin. Joidenkin reaktio jännittää siinä määrin, etten ole uskaltanut vielä kertoa raskaudesta.

Uskon, että löydän paikkani vielä. Pieniä murheita.

12+0

...ja jo viides ultra takana. Otin vinkistä vaarin ja join limsapullon pohjat ennen ultran menoa ja kyllä siellä ruudulla vilske kävikin! Pikkuinen oikein hyppäsi heti alussa, tuntui piristävän hoitajankin työpäivää kovasti.

Eilen sain kauan odotetun dopplerin, mutta en saanut sillä sydänääniä kuuluviin. Ehkä. Kuulin kyllä jonkun sykkeen, mutta se oli niin hidas, että mahtoi olla omani.

Jos olet kyynelehtinyt, ollut huolestunut ja levoton, masennuksen pitäisi alkaa nyt helpottaa. Nyt on jo erittäin todennäköistä, että pieni elmä, jota kannat sisälläsi, tulee näkemään päivänvalon!

Näin kertoo Vau-kirja ja on uskomattoman ihanaa lukea nuo sanat. Viikonloppu menikin jo pelätessä vähemmän ja yritän lähestyä pelkoja positiivisen vahvistamisen kautta. Annan kauniille ajatuksille yhä enemmän tilaa enkä katkaise ajatuksen juoksua heti ajatellen, että jotain voi vielä sattua. Olen huomannut, että vauvasta ja raskaudesta puhuminen vahvistaa positiivisia ajatuksia ja tuo asiaa konkreettisemmaksi omaan ajatusmaailmaan.

Heti plussattuani, ehkä jo samana iltana, aloin neuloa pientä villapaitaa. Se toimi monella tavalla hyvin. Kutominen rauhoitti, piti poissa googlesta ja sai ajattelemaan, että teki jotain konkreettista pikkuisen hyväksi. Voin suositella. Pitäisi aloittaa uusi työ, tekisi varmasti hyvää.

Migreeni on alkanut vaivata, pitäisi käydä hierojalla. Mietityttää ajatus siitä, että kuona-aineet lähtevät hieronnan jälkeen liikkeelle - onkohan niistä haittaa vauvalle? Otin tänään suosiosta päälleni sairaslomapäivän. Nyt on syytä olla itselleen armollisempi kuin ennen. Neuvolasta sanottiin, että uskaltaisin ottaa migreeniin Panacodia, mutta hirvittää silti. Se on niin vahva lääke. Mieluummin kärsin, eihän siitä ole kuin vuosi kun ylipäätään sain lääkkeet päänsärkyyn. Ei-lääkkeellisin keinoin olenkin saanut sen jo asettumaan ja eiköhän sitä huomenna pääse jatkamaan töitä.

Muutaman viime päivän ajan on seuraavanlainen ajatus pyörinyt mielessä: tuskin maltan odottaa, että maha alkaa kasvaa!

Kissat ja raskaus

Toksoplasmoosikokeeni tuli yllättäen takaisin negatiivisena. En ole koskaan sairastunut siihen, vaikka olen huoletta ulkomaillakin syönyt puolikypsää pihviä ja kissoja meillä/minulla on ollut koko kolmikymmenvuotisen elämäni ajan, vaikka enemmän koiraihminen olenkin.

Olen googlaillut tätä asiaa aika paljon ja otan tähän nyt koonnan toksoplasmoosista mitä kissoihin tulee.

Kissa saa tartunnan syötyään infektiivisiä taudinaiheuttajia., yleensä pienjyrsijän tai linnun. Kissa voi saada tartunnan myös toisen kissan ulosteesta tai raa'asta lihasta. Kissan saadessa tartunnan alkueläimen erittäminen ulosteisiin alkaa noin 3-20 vrk kuluttua ja eritys kestää tavallisimmillaan 2-3 viikkoa. Yleensä eritysjakso on kerran kissan elämässä, jos kissalla on normaali vastustuskyky. Eritysjakso on yleisintä nuorilla kissoilla. Kissoista 40-100% sairastaa toksoplasmoosin jossain vaiheessa elämäänsä.

Kun taudin oireet kissassa havaitaan, eritysjakso on yleensä jo päättynyt.

Alkueläimen muuttuminen tartuntaa aiheuttavaksi ympäristössä kestää 1-5 vuorokautta, minkä vuoksi suositellaan kissan hiekka-astioiden tyhjentämistä päivittäin.

Lähde Clinivet ja Zonoosikeskus.

Joten olettaisin, että meidän isot kissamme ovat turvallisia, mutta uusimmasta tulokkaasta ei voi olla vielä varma. Mies tyhjentää hiekkalaatikot päivittäin ja muihin varotoimiin emme ole ryhtyneet. Yhdessä neuvolan vihkosessa käskettiin häätää kissat odottavan äidin sängystä. Sitä emme ole tehneet, tosin nuorin ei sängyssä välitäkään nukkua. Olen kuitenkin ollut tarkempi nuoremman kissan käsittelyssä ja pessyt kädet silittelyn jälkeen. Näiden tietojen perusteella nuoremman kissankin pitäisi tällä hetkellä olla vaaraton. Kasvattajan luona se on saanut raakaa lihaa, mutta meillä ollessaan se ei ole ollut kosketuksissa mihinkään taudinaiheuttajaan.

Toksoplasmoosin voi saada myös ruoasta, mutta sen torjumiseen käyvät samat ohjeet kuin listerian välttelyyn.

Rohkea

Olen jo uskaltanut

...kutoa pienen pientä villapaitaa.

...lukea uusimmasta Kuluttaja-lehdestä suurella mielenkiinnolla vertailua kerto- ja kestovaippojen ekologisuudesta.

...tilata Vauva-lehden.

...hymyillä ja silitellä vatsaa.

...käyttää töissä äitiyshousuja.

...muodostaa mielipiteen lastenvaunuista ja luvannut lähteä täydentämään mielipidettä alustaville vaununkatselukaupoille.

...kiertää tavaratalon vauvantarvikeosastoa hypistellen vähän kaikkea.

...kertoa vauvasta äidilleni, mieheni vanhemmille, veljilleni ja useimmille ystävilleni.

...aloittaa vauvaa koskevat lauseet joskus myös sanalla kun.

Ultrakuulumisia

Alkuraskauden viimeinen koetinkivi on nyt takanapäin.

Np-ultrassa nähtiin pikkuinen vauvanalku. Pituus oli 42,7 mm, joka koneen mukaan vastasi 10+6 tänään ollessa 11+1. Näin pienestä erosta ei kuulemma tarvitse olla huolissaan ja vau-kirjan mukaan tänään pikkuisen pitäisikin olla noissa mitoissa. Niskaturvotusta löytyi 0,8-1 mm, joka on oikein hyvä lukema sekin.

Aluksi vauva liikkui hienosti, mutta nukahti pian. Sitten minun pitikin kääntyillä ja loppujen lopuksi esittää pienimuotoinen seitsemän hunnun tanssi miehelleni ja kätilölle, jotta saatiin pikkuinen uudelleen hereille ja liikkeelle.

On se uskomaton näky. Meidän vauvamme, sydänäänet, liikkeet, kaikki. Tunnen jo kohtuni etenkin istuessa. Ihan käsittämätöntä. Pikkuhiljaa lieviä oireitakin on alkanut ilmaantua. Hetkittäistä pahoinvointia on ollut, lievää väsymystä ja viikon ajan on ollut koko ajan nälkä. Mutta ruokaa menee sisään pieninä annoksina kerrallaan. Tomaatit ja verigreipit ovat käsittämättömän hyviä, voisin syödä niitä miten paljon vain.

Nämä ensimmäiset viikot ovat menneet vaihtelevan pelon määrän kanssa taistellessa. Ultrat ovat toisaalta tuoneet mielenrauhaa, kun on nähnyt, että pikkuinen on hengissä. Toisaalta ultria odotellessa aina on pitänyt miettiä, onko kaikki edelleen hyvä. Monta yötä olen valvonut pohtien, onko tämä viimeinen yö. Vasta ihan viime päivinä havahduin miettimään vauvan terveyttä, tähän saakka on niin pelännyt sen hengen puolesta.

Seuraava neuvola-aika on kahden viikon kuluttua, yritän nyt selviytyä sinne saakka. Olen odotellut jo jonkin aikaa doppleria kolahtavaksi postilaatikkoon, siitä voisi saada mielenrauhaa lisää. Mikäli saan sillä sydänäänet kuuluviin.

Jokohan nyt uskaltaisin luottaa? Heittäytyä, tuntea, uskoa, rakastaa antaumuksella. Olen valmis antamaan pelon pois.

Kohtaloon ken uskoisi

Tämän raskauden mittaan on moneen kertaan käynyt mielessä, olisiko henkisesti helpompaa, jos olisi fatalisti. Uskoisi siihen, että asiat ovat ennalta määrätyt.

Jossain määrin tarkoituksiin uskonkin, enimmäkseen en. Uskon, että omilla valinnoilla on merkitystä, kaikessa. Ja että elämä perustuu sattumanvaraisuuteen. Ja minä pistän kampoihin, aina, viimeiseen asti, kirkuen ja potkien.

Jos olisin fatalisti, pystyisinkö tyynesti heittäytymään kohtalon vietäväksi? Uskomaan siihen, että tein mitä tein, lopputulos on sama? Nyt en värjää hiuksiani, olen vaihtanut päivittäisen kosmetiikkani parabeenittömään, mietin tarkkaan mitä suuhuni laitan ja elän muutenkin varovaisesti. Fatalistina saattaisin ajatella, että mikäli tätä vauvaa ei ole määrätty syntyväksi, menetys tapahtuu tavalla tai toisella. Tai että mikäli vauvaa ei ole määrätty syntyvän terveenä, toimeni eivät siihen voi vaikuttaa.

Jos uskoisin lujasti kohtaloon, voisin itse hellittää. Antaa asioiden olla ja tulla. Jos uskoisin oikein lujasti kohtaloon, olisin voinut jättää hoidotkin väliin ja jäädä odottamaan. Jotain, mitä ei luultavasti koskaan olisi tapahtunut.

Silti olen miettinyt, miksi juuri tämä lapsi. Koskaan aiemmin PAS-siirto ei ole kohdallamme onnistunut, ja nyt ennakko-oletukset olivat huonot. Paremmiksi luokitellut sisarukset siirrettiin marraskuussa ja ne eivät selvinneet. Kaksi lastamme on tähtenä taivaalla. Oliko ratkaiseva tekijä huoleton viikonloppu siirron jälkeen, lasillinen punaviiniä kahtena iltana, kortisonilääkitys, valtavat määrät greippimehua vai oliko kaikki sittenkin kohtalon sanelemaa?

Ps. Kirjoitettuani tämän tajusin, että olisin voinut kirjoittaa (ja varmaan joskus kirjoitinkin) lapsettomuudesta ihan samalla tavalla. Samat ajatukset, erilainen kääre.

Huolen määrä on vakio

Miksi en pysty vain olemaan onnellinen?

Lapsettomuus, keskenmenot ja niitä edeltävät erilaiset traumaattiset kokemukset ovat vieneet minulta perusluottamuksen elämään. Nyt kun asiat ovat hyvin, en uskalla nauttia täysillä, sillä pelkään maton vedettävän alta jostain suunnalta. Eihän minulle maailmankaikkeus ole ennenkään 0nnea sallinut. Vauvasta kertomista lykkäämme aina sen seuraavan ultran jälkeiseen aikaan.

Tänään kävin mielenrauhaultrassa neuvolassamme. Olen omannut negatiivisen ennakkoasenteen neuvolaa kohtaan, mutta pelon he ottavat todesta. Yksin ei tarvitse valvoa ja huolehtia, vaan saan käydä milloin vain ultrassa.

Kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Ihan mieletön kokemus! Kannan sisuksissani oikeasti pientä elämän alkua. Pikkuinen uiskenteli kohdussa ja oli silmämääräisestikin kasvanut kovasti.

Ei kuitenkaan tarpeeks kovasti. Tästä sain uusimman huolenaiheen. Pikkuinen vastasi viikkoja 9+5, kun tänään on 10+3. Toki ultralaite oli edelleen se sama karvalakkimalli eikä hoitaja kovinkaan intensiivisesti yrittänyt saada oikeaa mittaa. Onko mittavirhe mahdollinen? Tähän kohtaan kaipaisin paljon rauhoittavia tarinoita etenkin raskauksista, jotka ovat alkaneet alkionsiirrosta. Tavallisessa raskaudessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että hedelmöittyminen olisi tapahtunut myöhemmin, mutta meidän tapauksessamme siitähän ei voi olla kyse.

Ahdistaa omat ajatukset. Miten miettii vain huonoja skenaarioita, vaikka kaikki on niin hyvin. Tuntuu pahalta kertoa huolistaan, olenhan niin onnekkaassa asemassa. Tuntuu pahalta pelätä. Olen lakannut käymästä keskustelupaikassa, mutta ehkä pitäisi aloittaa uudelleen. Miksi helvetissä mietin sitä mittaa sen sijaan, että eläisin uudelleen sitä hetkeä kun kuulimme sykkeen ja keskittyisin miettimään, miten meidän vauvallamme on kaikki niin hyvin?

Tuntuu pahalta sekin, että vauva tuntee kaiken mitä minäkin tunnen. Haluaisin sen olevan onnellinen ja tuntevan iloa ja rakkautta, ei minun huoliani.

Ensi viikolla on jo niskapoimu-ultra, jossa mitat ainakin saadaa otettua kunnolla. Kunpa kaikki olisi niinkuin pitääkin.

Jaksa kulta, kasva ja kehity. Minä yritän ajatella onnellisia ajatuksia sinun vuoksesi.

Edit: Olo on jo rauhallisempi. Tunnen itseni vähän naurettavaksi. Eiköhän kaikki ole ihan hyvin. Mutta tässä on huomattava, että identiteetin muutos lapsettomasta raskaana olevaksi ei käy hetkessä.

Laskettu aika

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Edith Södergran

Minä olisin halunnut pitää teidät kaikki.

Hän(nällinen) on täällä!

Ensimmäinen neuvola

...ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Niin.

Sen jälkeen, kun oli ensin etsitty kohtua, sitten asukasta ja julistettu jo kohtu tyhjäksi. Ensin piti itkeä järkytyksestä, sitten luojan kiitos helpotuksesta.

Sain tingattua itselleni toksoplasmoosikokeen sekä mielenrauhaultran jo ensi viikolle. Np-ultra on joskus parin viikon kuluttua.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta mieheni valtasi koneen niin, että kun viimein pääsin netin ääreen, olen jo silmät ihan ristissä. Toivottavasti ensi yönä mieli on keveämpi ja uni tulee paremmin.

Edit vähän virkeämpänä:

Tärkein jäi sanomatta eli pikkuinen oli kasvanut hyvin ja oli alkanut jo liikkua! Mitat vastasivat viikkoja 8+6, mutta en ole tästä huolissani, sillä laite oli aataminaikuinen ja näin itsekin, miten epämääräisesti hoitaja sai pikkuisen mitattua. Vau.fi:n laskurin mukaan pikkuinen on alkanut liikkua tiistaina, joten eiköhän se ole kehitykseltään ihan ajassaan. Pikkuinen kulta.

Jos siellä taustalla on joku, joka miettii menisikö alkuraskauden ultraan yksityiselle vai odottaisiko neuvolan ultraa, niin suosittelen vahvasti yksityistä. Kunnollista ultrauslaitetta. Lääkäriä tekemään tutkimusta. Jos ei olisi ollut tietoa siitä, että pikkuinen on jo kerran nähty, eläisin tänään siinä uskossa, että kaikki on mennyttä.

Rajapyykkien päivä

Jos tämä päivä menee kunnialla läpi...

...olen viikoissa pidemmällä kuin ensimmäisellä kerralla.

...otan tänään viimeiset lugesteronit ja kortisonit.

Matka jatkuu kohti tuntematonta.

9+0

Mikä on muuttunut - osa 1

Ajattelin kirjoitella raskauden mittaan aina toisinaan päivitystä henkiseen olotilaan. Miten ajatukset ja tunne-elämä ovat muuttuneet lapsettomuusajoista. Jotka ovat edelleen pelottavan lähellä.

Vaikka olen pelännyt hirveästi, oloni on kuitenkin positiivisempi kuin aiemmin. Vaikka tunnen pelkoa ja huolta, toivoa on nyt enemmän kuin koskaan ja tilanne on myös parempi kuin koskaan ennen. Pelon määrä vaihtelee suuresti ja tänään, hyvin nukutun yön jälkeen, tuntuu taas vähän helpommalta. Mutta tässä postauksessa ei ollut tarkoitus puhua pelosta.

Raskausuutisia olen kuullut ystävänpäiväkortin lisäksi muualtakin ja epäilen kuulevani pian vielä yhden. Reaktio uutisiin ei ole ollut yhtään parempi, kuin aiemminkaan. Vituttaa, pelkästään. Mutta se tuska omasta tilanteesta on jäänyt pois, joten kaiken kaikkiaan uutiset on helpompi ottaa vastaan. Ne eivät myöskään jää kaivelemaan samalla tavalla, kuin ennen. En ole uutisten kuulemisen jälkeen miettinyt asiaa ollenkaan. Nähtäväksi jää, mikä on reaktio, kun lähipiiristä kuuluu uutisia seuraavan kerran. Pystynkö tuntemaan iloa pitkästä aikaa? Toisaalta lähipiiristä seuraavat uutiset olisivat toisen, kolmannen, neljännen ja jopa kuudennen lapsen tulosta ilmoittavia, se voi vaikuttaa siihen, miten reagoin. Toisaalta nyt oman raskauden myötä ajatus siitä, että kenenkään ei tarvitse olla minun puolestani onnellinen, on hyvin vahva. Me olemme omasta puolestamme jo niin siunattuja.

Aamulla katsoin yhden jakson Sydänääniä. Siinä oli tällä kertaa pariskunta, joka odotti toista lastaan. Ilmeisesti nainen oli tullut (tietosesti) raskaaksi heti edellisen saatuaan. Pitäisikö sanoa tehtyään. Hänen jatkuvaa valitustaan siitä, miten raskasta on olla taas raskaana, oli hyvin vaikea kuunnella. Ärsytti. Vaikka varmasti on ollutkin raskasta, mutta lapseton minussa huusi: miksi piti tehdä heti toinen, jos se noin hiton rankkaa on?

En silti usko, että olisin itse jokin yli-ihminen, joka ei koskaan valita mistään vaivasta. Tällä hetkellä on hyvin helppoa olla valittamatta, sillä ainoa vaiva on sydäntäraastava pelko. Raskauden edetessä voi tulla tarvetta avautua ja ihan varmasti viimeistään kesällä (jos kaikki menee hyvin) tunnen oloni tukalaksi. Toivon osaavani silloin valita, kenelle ja miten asiasta valitan. Sarjassa nainen eli tietenkin sitä omaa todellisuuttaan ja mistäpä sen tietää, oliko jakso tahallaan leikattu sillä tavoin, että vain negatiiviset tunteet tulivat esille. Ja luultavasti sarjaan on haluttu saada mahdollisimman erilaisia tarinoita ja ihmisiä.

Koiranpennut ovat edelleen söpömpiä kuin (vieraat) vauvat. Olen katsonut Sydänääniä-sarjaa kaksi jaksoa, enkä kummallakaan kerralla ihmeemmin liikuttunut mistään. Kuitenkin erilaiset kirjoitetut kuvaukset äitiyden nostattamista tunteista ja hetkistä liikuttavat kyyneliin saakka, joten pehmentymistä on tapahtunut. Enhän ennen mielelläni edes lukenut sellaisista kohtaamisista.

Lapsettomuusblogien lukeminen tuntuu rankemmalta, kuin ennen. Toivoisin niin kovasti, että jokainen kanssabloggaaja pääsisi kokemaan raskauden tai adoptiosta haaveilevat saisivat omat nyyttinsä.

Pilvet ovat hiljalleen väistymässä, auringon säteet näkyvät jo.