Kertoako syntymän jälkeisistä sumuisista päivistä, kun vauvaa piti ajatella hyvin varovasti tai tuli iso itku? Matkasta sairaalasta kotiin, ensipäivistä. Ensimmäisestä hymystä. Aamuheräämisistä, kun köllötämme vauvan kanssa unisina sängyllä ja vain ihmettelemme toisiamme. Kiireettömistä päivistä. Siitä päivän parhaasta hetkestä, sylissä tuhisevasta nyytistä, naama nyttyrällä nukkuvasta vauvelista. Rakkaudesta, onnenhetkistä.
Vai valvotuista öistä, hetkittäisestä väsymyksestä, tekemättömistä kotitöistä, imetyspulmista? Syömättömistä aterioista, parisuhteen muuttumisesta vanhemmuudeksi? Isoista onnistumisen ja epäonnistumisen tunteista.
Vai tästä hetkestä, kun bloggaan, rauhoittelen unissaan ääntelevää vauvaa toisella kädellä ja syön toisella. Ja bloggaan anteeksi millä raajalla?
Onnenhetkiä, nekin, tämäkin.
Lapsettomuus katosi minusta. Siellä synnytyssalissa, kipujen lakatessa eheytyi sydämeni. Poissa on kateus ja katkeruus.
Minä olen se, joka kassalla tunnusluvun unohtaessaan sanoo, että muisti on mennyt kun vauva tuli. Joka sanoo puhelinmyyjälle, että en nyt ehdi lukea lehtiä, kun minulla on tämä pikkuinen ihana vauva. Joka kertoo tuntemattomalle ostavansa leipomistarvikkeita ristiäisiin. Joka täyttää facebookin uutisvirtaa vauva-aiheisilla päivityksillä. Joka pyytää lapselleen kahdeksan kummia, kun haluaa niin monen ihmisen tulevan vauvalle tärkeiksi. Joka olettaa koko pientä maailmaansa kiinnostavan, miten vauva on nyt syönyt, kakannut, nukkunut.
Ja näin on hyvä.
Silti siitä jotain on jäänytkin. Adoptiomatkassa pääsin sivulle 14, kahvipöytäkeskusteluun, jossa epäonnistunutta hedelmöityshoitoaan itkevää työkaveria kommentoitiin. Miksei se adoptoi, ettei tarvisisi enää kitistä. Muisto vanhoista tunteista, en pystynyt jatkamaan, en halua palata vanhaan, en eläytyä pitkään matkaan, ei nyt. Myöhemmin.
Tällä hetkellä minä olen vain äiti.
Vain?
Yhtä hullulta tuntuisi sanoa, että meillä on vain yksi lapsi. Miten kaikki voi olla vain?
Neljä vuotta siinä meni, yrityksen aloituksesta vauvan syntymään. Niin pitkä ja niin lyhyt aika. Miten ottaisin kaiken sen uudelleen, jos tarvitsisi. Miten en enää koskaan halua sille tielle palata.
Neljään vuoteen mahtuu satoja blogikirjoituksia. Kyyneleitä, surusta, enimmäkseen, tänä vuonna myös onnesta. Paljon kateutta, paljon katkeruutta, pohjatonta surua. Kaihoten jotain, mitä ei ollut. Pohjatonta kipua. Kolme blogia - monta alkua, monta loppua. Tämä olkoon niistä viimeinen.
Kuin primadonna, joka antaa viimeisen näytöksensä yhä uudelleen ja uudelleen.
