Raskausajan ilojen ja surujen pohtiminen jäi lapsettomuusvuosina vähäiseksi, mutta joitain ennakko-oletuksia muiden puheiden ja omien ajatusten pohjalta silti oli.
Raskaana oleminen on raskasta etenkin loppuvaiheessa. Tätä en ehkä ole vielä valmis arvioimaan, onhan viikkoja vielä jäljellä, toivon. Silti porskutellaan jo viikolla 35 ja edelleen odotellaan sitä kauhean vaikeaa ja raskasta aikaa. Onhan tämä erilaista, kuin normaali olotila, mutta etenkin nyt kun saa olla vain kotona ja mennä omaan tahtiinsa, olo ei ole mitenkään liian vaikea. Tiedostan olevani onnekas säästyessäni isommilta krempoilta - raskaus sopii minulle. Nähtäväksi jää, onko ihan lopussa olo jo todella niin tukala, että toivoo jo pääsevänsä synnyttämään. Tähänastisten kokemusten perusteella epäilen.
Vierailta ja tutuilta ihmisiltä tulee huomiota ja mahantaputtelua kiusaksi asti. Tämäkin on kohdallani osoittautunut myytiksi. Osa tuttavista kyselee enemmän voinnista ja asukin kuulumisista, osa vähemmän, mutta kukaan ei tungetteluun saakka. Kukaan ei ole mahaan edes yrittänyt koskea. Vieraat ihmiset eivät ole huomioineet tai kommentoineet mitenkään. Voi johtua myös mahan pienuudesta, tämän köllikän voi edelleen halutessaan piilottaa eikä koskaan ole viisasta arvuutella naiselta, mahtaako tämä olla raskaana, ellei tapaus ole täysin selvä.
Raskaana oleville neuvoja satelee joka puolelta. Tämä on ollut totta. Koskien niin raskaana olemista, ruokavaliota, hankintojen tarpeellisuutta, vauvan vaatteiden kokoa, liikuntaa, töissä olemista... Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat usein arvostelulta, pyynnöstä annetut arvokkailta.
Entistä elämää ei tule kaipaamaan. Kuvittelin, että lapsettomuusvuosina olisin ehtinyt mielessäni käydä luopumistyön niistä elämän pienistä iloista, joista perheellisenä joutuu luopumaan. Tai joiden järjestäminen on parhaimmillaan kovan työn takana. Viime aikoina olen tuntenut jonkin verran surua joutuessani pian - tai oikeastaan jo nyt - luopumaan monista aiemmin itsestäänselvinä pitämistäni asioista.
Kannan lapsettomuuden taakkaa aina mukanani. Uskon, että myös tämä on osoittautumassa kohdallani vääräksi luuloksi. Raskaus on parantanut niin paljon. Uskon ja toivon, että en tule kärsimään sekundäärisestä lapsettomuudesta. Koskaan ei voi tietää, mutta toivoa saa.
Keskenmenojen kipu hälvenee. Menetettyjäni en pysty unohtamaan, eikä tarvitsekaan. Enhän ole unohtanut muitakaan menetettyjä rakkaita. Surutyö lienee tehty, mutta kuolleet pysyvät huolellisimmastakin surutyöstä huolimatta kuolleina.
Hyvä kirjoitus. Itse en vielä pysty arvioimaan kaikkea tuota, kun viikkoja on kasassa vasta 21, mutta samoilla linjoilla olen silti.
VastaaPoistaEniten laittoi ajattelemaan tuo "entistä elämää ei tule kaipaamaan" kohta. Minä kaipaan jo nyt vapautta lähteä koirien kanssa pitkälle lenkille, kokeisiin tai treeneihin. Kaipaan huoletonta punaviinin litkimistä, rauhassa miehen kainalossa ja yhteisiä pitkiä löylyjä saunassa. Kaipaan jo valmiiksi menetettyjä yöuniakin.
Saa nähdä mitä kaikkea tulenkaan vielä kaipaamaan. Ja silti aivan ihanaa olla vihdoin tässä pisteessä :)
Tuo oli osuvasti sanottu: "Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat usein arvostelulta, pyynnöstä annetut arvokkailta." Just noin se menee sitten vauva-aikanakin. Ohjeiden ja neuvojen määrä nimittäin vain lisääntyy sitten.
VastaaPoistaJa jeeee! Mä pääsin kommentoimaan tänne! Onpa ollutkin mulla säätöä profiilini kanssa, sillä en ole päässyt edes omaa blogia kommentoimaan omasta profiilista :O
Hyvä Emmy! Mitenhän se niin on temppuillut :/
VastaaPoistaMuumi, meillä on miehen kanssa sovittuna, että pääsen koirien kanssa lenkille sitten jatkossakin. Se on aika ratkaisevaa meidän perheemme hyvinvoinnin kannalta jatkossa :) Jään eniten kaipaamaan niitä asioita, mitä on miehen kanssa kaksin voinut tehdä ja sitä huolettomuutta.