Tämän raskauden mittaan on moneen kertaan käynyt mielessä, olisiko henkisesti helpompaa, jos olisi fatalisti. Uskoisi siihen, että asiat ovat ennalta määrätyt.
Jossain määrin tarkoituksiin uskonkin, enimmäkseen en. Uskon, että omilla valinnoilla on merkitystä, kaikessa. Ja että elämä perustuu sattumanvaraisuuteen. Ja minä pistän kampoihin, aina, viimeiseen asti, kirkuen ja potkien.
Jos olisin fatalisti, pystyisinkö tyynesti heittäytymään kohtalon vietäväksi? Uskomaan siihen, että tein mitä tein, lopputulos on sama? Nyt en värjää hiuksiani, olen vaihtanut päivittäisen kosmetiikkani parabeenittömään, mietin tarkkaan mitä suuhuni laitan ja elän muutenkin varovaisesti. Fatalistina saattaisin ajatella, että mikäli tätä vauvaa ei ole määrätty syntyväksi, menetys tapahtuu tavalla tai toisella. Tai että mikäli vauvaa ei ole määrätty syntyvän terveenä, toimeni eivät siihen voi vaikuttaa.
Jos uskoisin lujasti kohtaloon, voisin itse hellittää. Antaa asioiden olla ja tulla. Jos uskoisin oikein lujasti kohtaloon, olisin voinut jättää hoidotkin väliin ja jäädä odottamaan. Jotain, mitä ei luultavasti koskaan olisi tapahtunut.
Silti olen miettinyt, miksi juuri tämä lapsi. Koskaan aiemmin PAS-siirto ei ole kohdallamme onnistunut, ja nyt ennakko-oletukset olivat huonot. Paremmiksi luokitellut sisarukset siirrettiin marraskuussa ja ne eivät selvinneet. Kaksi lastamme on tähtenä taivaalla. Oliko ratkaiseva tekijä huoleton viikonloppu siirron jälkeen, lasillinen punaviiniä kahtena iltana, kortisonilääkitys, valtavat määrät greippimehua vai oliko kaikki sittenkin kohtalon sanelemaa?
Ps. Kirjoitettuani tämän tajusin, että olisin voinut kirjoittaa (ja varmaan joskus kirjoitinkin) lapsettomuudesta ihan samalla tavalla. Samat ajatukset, erilainen kääre.
