Synnytyskivut auttavat hyväksymään vanhemmuuden taakan.

Jos synnytyskipu otetaan pois lääkityksellä, jää kokematta se valtava helpotus ja ilo, kun kivut lapsen synnyttyä ovat poissa.

Niin. Hienoa. Olisikohan miestä hakattava vasaralla jalkaan koko synnytyksen ajan, jotta hän voisi kokea saman helpotuksen ja ilon? Emmehän halua, että vain naisesta tulee hyvä vanhempi, emmehän?

Täällä päivät seuraavat rauhallisesti toisiaan. Vauvanvaatteet on pesty, pakkaseen leivottu sen seitsemän sortin kakkua vauvan katsojia varten, lakanat ommeltu, makaronilaatikkoa tehty säilöön ja kaapit siivottu. Enää ei ole jäljellä muuta, kuin odottaa tulevaa. Lenkkeilykiellosta pääsin eroon tällä viikolla ja koirien kanssa onkin koluttu pelloilla nuuhkimassa syksyistä ilmaa.

Vauvelin painoarvio tällä viikolla synnytystapa-arviossa oli 2900 grammaa ja painoarvio laskettuna aikana 3600-3700 grammaa. Hirveän suurelta kuulostaa jo! Eihän siitä ole kuin hetki, kun vauvelin pituus laskettiin milimetreissä. Tuntuu oudolta ajatella, että mahassani on jo ihan valmis vauva. Kumpikohan siellä on?

36+3

Virallista

Ensimmäinen virallinen äitiyslomapäivä on täällä! Aamulla odottelin kahvia ja kukkia sänkyyn, fanfaarin kera. Kahvi oli keittiössä pannussa, kukat edelleen saamatta, mutta hienon fanfaarin sentään kuulin.

Lähtökuopissa

Vauva on laskeutunut ja kohdunkaula on lähtenyt lyhentymään.

Taidan pakata sen sairaalakassin.

Pysy kulta minussa vielä hetki.

33+2

Loppuraskauden rutinoita

Terveisiä ensimmäiseltä loman jälkeiseltä työviikolta ja ensimmäiseltä loman jälkeiseltä saikkupäivältä! Töihin palaaminen lomalta mietitytti, sillä muistissa oli vielä kesäkuun alkupuolen väsymys ja se, että jaksoin ainoastaan sillä ajatuksella, että kohta pääsen pois. En kuitenkaan muistanut miten kovaa väsymys saattaa olla. Kaksi päivää meni ihan hyvin, mutta kolmantena päivänä lomalta saadut voimavarannot olivat yllättäen lopussa ja olisin voinut ryömiä työpöydän alle itkemään. Jotenkin pysähdyttävää, miten nopeasti ja miten lujasti sitä väsyi.

Supistelut ovat alkaneet uudelleen. Maanantaina ja eilen töissä supisteli miltei jatkuvasti. Se tuntui hämmästyttävältä erolta kotona olemiseen, sillä en suinkaan ole kotonakaan vain maannut. Olemme mieheni kanssa pyöräilleet paljon, kiertäneet asuntomessut, Ikean ja kesälomareissun ja muutenkin ollut jalkojeni päällä paljon. Mikä siinä sitten on, että työpaikalla supistelee? Istuma-asento? Väsymys? Jatkuva hyppely työtuolilta tulostimelle?

Uutena vaivana on myös toispuoleinen selkäkipu, joka on tullut kuvaan vasta tällä viikolla. Selkää särkee omituisesti häntäluun yläpuolelta toispuoleisesti ja kipu säteilee alas saman puolen jalkaan. Sen täytynee johtua istumisesta, sillä aiemmin kipua ei ole ollut ja iltaisin sitä ei esiinny.

Kuten tästä voinee päätellä, olen valmistellut itseäni henkisesti siihen, että pian saattaa jo tulla töistä pois jäännin aika. Tuntuu, että työt jäävät kesken ja jätän työtoverini pulaan. Mutta oivalsin tällä viikolla, että jäinpä pois milloin vain, vaikka vasta virallisena äitiyslomapäivänä, työni tulevat jäämään kesken. Aina jää asioita, joissa minun olisi vielä ollut hyvä olla mukana. Tärkeintä tällä hetkellä on ja pitäisi olla oma hyvinvointini ja vauvan hyvinvointi.

Muutoin kaikki on mennyt hyvin. Vauva on aktiivisimmillaan ilta-aikaan kuuden ja yhdeksän välillä ja potkuja on ihana tunnustella. Miehenikin jo tuntee ne mahan päältä. Muutaman kerran olen ollut näkevinäni mahan ihan heilahtavan potkujen voimasta. Öisin vauva ei koskaan herätä, pikemminkin koen, että herätän hänet itse kääntyilyllä ja vessareissuilla. Niiden jälkeen saattaa tulla yksi tai kaksi unista potkua. Makuuhuoneen nurkassa pinnasänky odottaa käyttäjäänsä ja vauvan huone on tupaten täynnä tavaraa tulokasta varten. Erilaisia listoja siitä, mitä vauva tarvitsee, on tutkiskeltu ja niiden pohjalta hankintoja tehty. Listoilta löytyy artikkeleita, joiden nimet ovat tyystin vieraita ja paljon asioita, joiden tarpeellisuutta kyseenalaistan. Vaikea tietää vielä, mitä oikeasti syksyllä tulee tarvitsemaan ja käyttämään. Pitäisi myös muistaa, että ihan kaiken ei tarvitse olla valmiina, kauppaan pääsee kyllä vauvan synnyttyäkin. Rajoituksena tosin se, että perusruokakaupasta seuraava paremmin varusteltu liike löytyy 45 km päästä, joten ei siellä ihan hetkessä piipahdeta.

Synnytys pyörii mielessä yhä enemmän. Iltana muutamana kirjoittelinkin siitä pitkän postauksen, mutta jätin toistaiseksi arkiston huomaan. Välillä oloni on hyvin luottavainen, välillä pelkään kaikkea mahdollista, mikä voi mennä vikaan. Sekä omasta että vauvan puolesta.

Bloggaamisen vaikeudesta sananen. Oirepäivityksiä, kuten tämä, en pidä kovin mielenkiintoisina. Mieluiten kirjoittaisin erilaisia pohdintoja tai sitten tunnelmapaloja, mutta tällä hetkellä ajatukset ovat kääntyneet tiukasti sisäänpäin. Ne hetket, kun ajattelen jotain muuta kuin raskautta, vauvaa ja synnytystä, ovat harvassa. Näin sen toisaalta kuuluu mennäkin ja olen iloinen, kun ei tarvitse enää kirjoittaa kivusta. Lapsettomuus sinällään tuntuu jo kaukaiselta, vaikka ajattelin sen jättäneen ikuisen merkin. Jollain tapaa merkki varmasti säilyykin, monet puheet lapsenteosta särähtävät pahasti korvaan. Ja vaikka ajatus ainokaisesta tuntuu yhä paremmalta, jopa siinä määrin, että kävimme päivänä muutamana (lyhyen) keskustelun ehkäisyn tarpeesta sitten myöhemmin, ihan sinut en ajatuksen kanssa ulospäin ole. Sen huomaa, kun ihmiset puhuvat siitä, miten ensimmäistä odottaessa asiat ovat sellaisia ja sellaisia ja miten ensimmäisen kanssa niin ja näin. Oletus siitä, että lapsia tulee enemmänkin, tuntuu epämääräisen pahalta. En usko, että meillä on mahdollisuutta valita lapsilukuamme ja näin ollen tuntuisi helpommalta, että kolmihenkinen perhe olisi meidän oma valintamme. Samaan tapaan kuin lapsettomuudesta olisi ollut tehtävä tietoinen valinta jossain vaiheessa, jotta elämä olisi voinut jatkua.

29+3

Paikko

Kiitos vielä kannustavista kommenteista edelliseen postaukseen!

Kävin loppujen lopuksi tänään uudelleen neuvolassa. Sain jo eilen puhelimessa vastaukset kysymyksiini ja jäin siihen käsitykseen, että tilanne ei ole hälyttävä. Tänään kuitenkin varmuuden vuoksi tarkistettiin kohdunsuun tilanne ja otettiin streptokokkinäyte. Paikat olivat kunnossa ja näytteessä menee noin viikko.

Supistustilanne on selvästi rauhoittunut viime viikosta ja väsymyskin on normaalitasolla.

Selällään nukkumisesta joku muukin kyseli... Sain saman ohjeen kuin jonkin kommentin linkissäkin oli: ei pitäisi olla haitaksi, jos ei tunnu pahalta ja yleensä siihen sitten herää, jos alkaa pahalta tuntumaan. Tarkoituksella en selälläni nuku, mutta lonkkakipujen vuoksi käännän kylkeä monta kertaa yössä ja nähtävästi toisinaan väsähdän siinä puolivälissä vaihtoa.

Raskaus on muuten edennyt normaalisti ja erinäisiä etappeja on saavutettu. Kelan paperit on täytetty ja äitiyspakkausta odotetaan isolla innolla. Vaunuista on muutettu mielipidettä - olin jo käytännössä valinnut Brion Kombit, mutta ehkä sittenkin Emmaljunga on parempi. Kalenterissa on merkinnät perhevalmennuksesta, synnärille tutustumisesta ja sokerirasitustestistä. Pikkuruisia bodyja on osteltu moniaita - mielikuvitus ei vielä riitä kuvittelemaan, millaisia muunlaisia vaatteita vauveli tarvitsee.

Mies nimitti minua odottavaksi äidiksi tänään. Se tuntui pysäyttävältä, hyvältä.

Negatiivinen neuvolakäynti

Olen jo aiemmin todennut, että en osaa pelata lääkäripeliä.

Tänään pitkään odotettu neuvolakäynti lähti väärille raiteille heti alusta alkaen. Vakinaisen hoitajan sijainen aloitti keskustelun kysymällä, minkä ikäisiä vanhemmat lapsemme ovat. Sanattomaksi veti.

En pidä valittamisesta ja erityisesti raskausvalitukset riipivät hermoja, mutta neuvola on mielestäni sellainen osoite, jossa kaikista raskausvaivoista voi ja tulee kertoa. Kerron tässä valitukseni aiheen: pari viikkoa on supistellut, päivittäin, päivä päivältä enemmän ja supistukset ovat tuntuneet myös selän puolella. Yhdistän tämän väsymykseen, jota olen kokenut kahden kuluneen viikon kiireiden, huonosti nukuttujen öiden ja viime viikon helteiden vuoksi. Ratkaisuksi ajattelin itse paria päivää sairaslomaa, jotta voisin kunnolla levätä ja saada voimia jaksaa juhannukselta alkavaan kesälomaan saakka. Sanottakoon, että verenpaine oli laskenut varsin rajusti, joten jonkinlaisessa kriisissä kroppani selvästi on ollut.

Tällaiset asiat eivät kuulu neuvolan piiriin. Jos haluaisin tutkittavan, onko supistuksista ollut haittaa, pitäisi lähteä terveyskeskuksen päivystykseen. Neuvolassa asiaa ei voida tutkia ennenkuin kuukauden päästä, jolloin minulla on lääkärineuvola. Sairaslomaa ei myöskään päivääkään voi kirjoittaa neuvolan puolelta.

Onko todellakin näin? Koen asian erittäin vaikeaksi uskoa. Miten teidän neuvolassanne?

Jäi tunne, että jäin ihan tyystin heitteille oman onneni nojaan. Kuukauden päästä tavataan ja lycka till vaan sinne asti. Muihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin ei osattu vastata ja jäin siihen käsitykseen, että niistäkin voi kysellä sitten siellä päivystyksessä. Esim. siitä, että tutkitaanko streptokokkia yleensä ja voisiko supistukset johtua siitä tai onko selällään nukkumisesta haittaa.

Mitä sairaslomaan tulee, soitin neuvolan jälkeen työnantajalle, kerroin mikä tilanne on ja jäin täksi päiväksi kotiin. Lepo taisi tulla tarpeeseen, nukuin ihan koko päivän kunhan alkuun pääsin. Silti tuntuu unta riittävän vielä yöksikin.

Puolimatkan krouvissa (huom. mahakuvavaroitus!)

No niin. Kuva tältä päivältä puolivälin kunniaksi, 20+0. Ehkä jonain päivänä saan laittaa kuvan oikeasta mahasta.

Maanantaina oli neuvola ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Vauvelista on otettu mitat edellisen kerran maaliskuussa ja nyt onneksi viimein mitattiin jälleen. Olen pelännyt kovasti, että rakenneultrassa sanotaan ensimmäisenä, että tämähän on jäänyt viikkoja kehityksestä jälkeen. Mutta päälakimitta vastasi viikkoa 19+4 päivänä 19+6 eli oikein hyvä. Pään halkaisija korvien kohdalta oli jo miltei viisi senttiä! Ihan mieletöntä! Vauveli on jo iso.

Torstaina pääsen käymään lääkärin pakeilla ja kohdunsuun tilanne tarkistetaan. Menkkamaisia jomotuksia on ollut aina toisinaan, alkuviikosta jälleen kovastikin. Siinä määrin, että näin yöllä unta, jossa vauva jo syntyi, näillä viikoilla. Toivon mukaan kaikki on niinkuin pitääkin ja pääsen lähtemään huolettomana reissun päälle. Reissussa tulee kyllä mahdoton ikävä miestä ja elikoita ja kotia. Oletettavasti tässä järjestyksessä.

Pelot pysyivät välillä jo ihan hyvin kurissa, mutta nyt ne tekevät taas paluuta. Ilmeisesti olen alkanut tuntea liikkeitä, sillä tajusin yhtenä päivänä hätääntyväni, kun en ollut tuntenut niitä koko päivänä. Hyvin hentoisia liikkeitä tunnen aina toisinaan, välissä saattaa mennä useampikin päivä, kun en tunne mitään. Doppler on ollut päivittäin käytössä, vaikka minun pitäisi pikkuhiljaa kovettaa itseni ja antaa se takaisin. Tuntuu pahalta, kun pelko varjostaa tätä ainutlaatuista raskausaikaa. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin ja hyvin suurella todennäköisyydellä on myös jatkossa ihan riittävän hyvin. Haluaisin olla yhtä huoleton, kuin suurin osa lähipiiristäni vaikuttaa raskausaikana olevan. Olettaa kaiken menevän hyvin, meille syntyvän vauvan syksyllä eikä vaihtoehdot kävisi edes mielessä! Tällä taustalla se lienee mahdotonta tai jos se olisi mahdollista, mahtaisi kyseessä olla ilmiö nimeltä kieltäminen.

Neuvolassa vakiohoitajamme joutui pidemmälle sairaslomalle ja samasta ikkunasta lensi ulos saamani erityiskohtelu. Eipä enää kysytä, että milloin haluan seuraavan neuvolakäynnin eikä myöskään enää ultrata vakiona. Nyt pitäisi muka jotenkin pärjätä neljä viikkoa seuraavaan käyntiin. Luulenpa, että menen parin viikon päästä ylimääräiselle näyttökäynnille. Toisaalta, jos jatkossa kuunnellaan vain sydänäänet, pystyn sen kyllä tekemään kotonakin. Katsotaan, miten tilanne kehittyy.

Tällaisia jaaritteluja tällä kertaa, kiviäkin kiinnostaa.

Ps. En olisi ikinä, en ikinä, enää jaksanut uskoa joskus olevani raskauden puolivälissä. Puolivälissä! Minä?!? Raskaana?!
Kuin tavalliset ihmiset.

Neuvolaleuhkinta

Paino on pysynyt aisoissa. Tänään sain puntariin saman lukeman kuin ensimmäisellä neuvolakerralla. Tällä hetkellä näyttää hyvältä sen suhteen, että puoliväliin pääsisin ilman suurempaa painonnousua. Lähtöpainoni vuoksi tämä oli suositus.

Hemoglobiini oli noussut entisestään, uusin lukema oli 145.

Hyvä minä!

Vauvalla on mielettömän pitkät jalat. Raukka on perinyt äitinsä koivet. Näillä istutaan polvet suussa linja-autot ja lentokoneet.

17+0

Dopplerista

Olen hyvin lähellä luovuttamista ja koko vehkeen palauttamista. Olen saanut sydänäänet kuulumaan tasan kerran, 12+6. Nyt mennään jo 14+1 ja ei sitten millään... EHKÄ olen kuullut muutaman sydämenlyönnin muutaman kerran, mutta vannomaan en mene. Kokeilen vielä ehkä ensi viikolla ja sitten saa kyllä riittää.

Hämmästyttävää kyllä se ei suuremmin huolestuta, turhauttaa vain.

Huolestuminen vauvan puolesta muutoin alkaa jo nostaa jälleen päätään... Edellisestä ultrasta tulee huomenna viikko ja seuraava aika on ensi viikolle. Yritän nyt kuitenkin selviytyä pelkojeni kanssa sinne asti.

Olethan yhä elossa?

Jomotuksia

Noin viikon ajan ovat vaivanneet menkkamaiset jomotukset. Niitä oli aiemminkin, viikkoa en enää muista. Viikolla kahdeksan, seitsemän tai kuusi, ehkä, mutta ei kuitenkaan samaan aikaan kuin vuoto, jota oli viikolla seitsemän. Jomotusta esiintyy etenkin istuessa ja erotuksena edelliseen kertaan myös öisin. Käveleminen ja jalkeilla olo helpottaa. Lingamenttikipuja tms on ollut myös ja tämä jomotus on erilaista.

Torstaina meillä oli lääkärineuvola ja kysyin näistä tuntemuksista. Ne eivät ole enää tässä vaiheessa normaaleja, mutta eivät huolestuttaviakaan. Selvää on, että olen vähän huolissani. Toisaalta järki sanoo, että kun kohtu ja lapsi kasvavat huimaa vauhtia, niin kyllähän se jossain tuntuu. Toisaalta pelottaa, että ovatko supistuksia tms. Kipu ei ole kuitenkaan aaltoilevaa, eikä ole pahentunut. Jos se pahenee, annettiin ohjeeksi soittaa lääkärille. Tänään kipua ei ole ollut. Onko kokemuksia?

Muutoin kaikki oli loistavasti. Paikat olivat tiukasti kiinni ja pikkuveijari oli kasvanut kovasti. Ensimmäistä kertaa vauveli oli mitoissa edellä viikkoja, olin hyvin tyytyväinen. Pään mitat olivat isommilla viikoilla kuin reisiluumitta - vauvan minulta perimät isot aivot vaativat tietenkin tilaa. Pikkuinen liikkui oikein kovasti ja sydänääniä ei sen vuoksi saatu kunnolla kuulumaan. Ei se ole ihme, että en ole kotidopplerilla onnistunut kuulemaan äänet kuin kerran, kun neuvolan paremmilla laitteillakaan se ei onnistunut. Vauva oli myös noussut jo paljon ylemmäksi ja olen kuunnellut liian alhaalta. Tänään etsin ylempää ja muutaman kerran kuulin jumputuksen.

Uskaltaisinkohan sanoa, että pelko on alkanut vähän helpottaa? Seuraavan neuvolan varasin vasta kahden viikon päähän, yritän kovasti selvitä sinne asti. Jos pelko valtaa mieltäni liikaa, menen näytille tässä välissäkin. Neuvolan henkilökunnan suhtautuminen on ollut toistaiseksi hyvin ymmärtäväistä eikä sinne soittaminen tunnu yhtään hävettävältä. Tuntuu, että olen saanut jonkinlaista erityiskohtelua - olen epäilemättä heidän hysteeriset-listallaan. Google on pannassa ja kaikista mahdollisista komplikaatioista haluan tietää mahdollisimman vähän. Tieto lisää tuskaa.

Blogimaailmassa on plussailtu oikein joukolla ja tuntuu hyvältä huomata, että heidän puolestaan tuntee aitoa iloa. Samaan aikaan tuntuu pahalta heidän puolestaan, jotka jäävät yhä rannalle. Muistan miltä se tuntuu, kun kaikki muut plussaa. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kokea lapsettomuuden tuskaa.

12+0

...ja jo viides ultra takana. Otin vinkistä vaarin ja join limsapullon pohjat ennen ultran menoa ja kyllä siellä ruudulla vilske kävikin! Pikkuinen oikein hyppäsi heti alussa, tuntui piristävän hoitajankin työpäivää kovasti.

Eilen sain kauan odotetun dopplerin, mutta en saanut sillä sydänääniä kuuluviin. Ehkä. Kuulin kyllä jonkun sykkeen, mutta se oli niin hidas, että mahtoi olla omani.

Jos olet kyynelehtinyt, ollut huolestunut ja levoton, masennuksen pitäisi alkaa nyt helpottaa. Nyt on jo erittäin todennäköistä, että pieni elmä, jota kannat sisälläsi, tulee näkemään päivänvalon!

Näin kertoo Vau-kirja ja on uskomattoman ihanaa lukea nuo sanat. Viikonloppu menikin jo pelätessä vähemmän ja yritän lähestyä pelkoja positiivisen vahvistamisen kautta. Annan kauniille ajatuksille yhä enemmän tilaa enkä katkaise ajatuksen juoksua heti ajatellen, että jotain voi vielä sattua. Olen huomannut, että vauvasta ja raskaudesta puhuminen vahvistaa positiivisia ajatuksia ja tuo asiaa konkreettisemmaksi omaan ajatusmaailmaan.

Heti plussattuani, ehkä jo samana iltana, aloin neuloa pientä villapaitaa. Se toimi monella tavalla hyvin. Kutominen rauhoitti, piti poissa googlesta ja sai ajattelemaan, että teki jotain konkreettista pikkuisen hyväksi. Voin suositella. Pitäisi aloittaa uusi työ, tekisi varmasti hyvää.

Migreeni on alkanut vaivata, pitäisi käydä hierojalla. Mietityttää ajatus siitä, että kuona-aineet lähtevät hieronnan jälkeen liikkeelle - onkohan niistä haittaa vauvalle? Otin tänään suosiosta päälleni sairaslomapäivän. Nyt on syytä olla itselleen armollisempi kuin ennen. Neuvolasta sanottiin, että uskaltaisin ottaa migreeniin Panacodia, mutta hirvittää silti. Se on niin vahva lääke. Mieluummin kärsin, eihän siitä ole kuin vuosi kun ylipäätään sain lääkkeet päänsärkyyn. Ei-lääkkeellisin keinoin olenkin saanut sen jo asettumaan ja eiköhän sitä huomenna pääse jatkamaan töitä.

Muutaman viime päivän ajan on seuraavanlainen ajatus pyörinyt mielessä: tuskin maltan odottaa, että maha alkaa kasvaa!

Ultrakuulumisia

Alkuraskauden viimeinen koetinkivi on nyt takanapäin.

Np-ultrassa nähtiin pikkuinen vauvanalku. Pituus oli 42,7 mm, joka koneen mukaan vastasi 10+6 tänään ollessa 11+1. Näin pienestä erosta ei kuulemma tarvitse olla huolissaan ja vau-kirjan mukaan tänään pikkuisen pitäisikin olla noissa mitoissa. Niskaturvotusta löytyi 0,8-1 mm, joka on oikein hyvä lukema sekin.

Aluksi vauva liikkui hienosti, mutta nukahti pian. Sitten minun pitikin kääntyillä ja loppujen lopuksi esittää pienimuotoinen seitsemän hunnun tanssi miehelleni ja kätilölle, jotta saatiin pikkuinen uudelleen hereille ja liikkeelle.

On se uskomaton näky. Meidän vauvamme, sydänäänet, liikkeet, kaikki. Tunnen jo kohtuni etenkin istuessa. Ihan käsittämätöntä. Pikkuhiljaa lieviä oireitakin on alkanut ilmaantua. Hetkittäistä pahoinvointia on ollut, lievää väsymystä ja viikon ajan on ollut koko ajan nälkä. Mutta ruokaa menee sisään pieninä annoksina kerrallaan. Tomaatit ja verigreipit ovat käsittämättömän hyviä, voisin syödä niitä miten paljon vain.

Nämä ensimmäiset viikot ovat menneet vaihtelevan pelon määrän kanssa taistellessa. Ultrat ovat toisaalta tuoneet mielenrauhaa, kun on nähnyt, että pikkuinen on hengissä. Toisaalta ultria odotellessa aina on pitänyt miettiä, onko kaikki edelleen hyvä. Monta yötä olen valvonut pohtien, onko tämä viimeinen yö. Vasta ihan viime päivinä havahduin miettimään vauvan terveyttä, tähän saakka on niin pelännyt sen hengen puolesta.

Seuraava neuvola-aika on kahden viikon kuluttua, yritän nyt selviytyä sinne saakka. Olen odotellut jo jonkin aikaa doppleria kolahtavaksi postilaatikkoon, siitä voisi saada mielenrauhaa lisää. Mikäli saan sillä sydänäänet kuuluviin.

Jokohan nyt uskaltaisin luottaa? Heittäytyä, tuntea, uskoa, rakastaa antaumuksella. Olen valmis antamaan pelon pois.

Huolen määrä on vakio

Miksi en pysty vain olemaan onnellinen?

Lapsettomuus, keskenmenot ja niitä edeltävät erilaiset traumaattiset kokemukset ovat vieneet minulta perusluottamuksen elämään. Nyt kun asiat ovat hyvin, en uskalla nauttia täysillä, sillä pelkään maton vedettävän alta jostain suunnalta. Eihän minulle maailmankaikkeus ole ennenkään 0nnea sallinut. Vauvasta kertomista lykkäämme aina sen seuraavan ultran jälkeiseen aikaan.

Tänään kävin mielenrauhaultrassa neuvolassamme. Olen omannut negatiivisen ennakkoasenteen neuvolaa kohtaan, mutta pelon he ottavat todesta. Yksin ei tarvitse valvoa ja huolehtia, vaan saan käydä milloin vain ultrassa.

Kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Ihan mieletön kokemus! Kannan sisuksissani oikeasti pientä elämän alkua. Pikkuinen uiskenteli kohdussa ja oli silmämääräisestikin kasvanut kovasti.

Ei kuitenkaan tarpeeks kovasti. Tästä sain uusimman huolenaiheen. Pikkuinen vastasi viikkoja 9+5, kun tänään on 10+3. Toki ultralaite oli edelleen se sama karvalakkimalli eikä hoitaja kovinkaan intensiivisesti yrittänyt saada oikeaa mittaa. Onko mittavirhe mahdollinen? Tähän kohtaan kaipaisin paljon rauhoittavia tarinoita etenkin raskauksista, jotka ovat alkaneet alkionsiirrosta. Tavallisessa raskaudessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että hedelmöittyminen olisi tapahtunut myöhemmin, mutta meidän tapauksessamme siitähän ei voi olla kyse.

Ahdistaa omat ajatukset. Miten miettii vain huonoja skenaarioita, vaikka kaikki on niin hyvin. Tuntuu pahalta kertoa huolistaan, olenhan niin onnekkaassa asemassa. Tuntuu pahalta pelätä. Olen lakannut käymästä keskustelupaikassa, mutta ehkä pitäisi aloittaa uudelleen. Miksi helvetissä mietin sitä mittaa sen sijaan, että eläisin uudelleen sitä hetkeä kun kuulimme sykkeen ja keskittyisin miettimään, miten meidän vauvallamme on kaikki niin hyvin?

Tuntuu pahalta sekin, että vauva tuntee kaiken mitä minäkin tunnen. Haluaisin sen olevan onnellinen ja tuntevan iloa ja rakkautta, ei minun huoliani.

Ensi viikolla on jo niskapoimu-ultra, jossa mitat ainakin saadaa otettua kunnolla. Kunpa kaikki olisi niinkuin pitääkin.

Jaksa kulta, kasva ja kehity. Minä yritän ajatella onnellisia ajatuksia sinun vuoksesi.

Edit: Olo on jo rauhallisempi. Tunnen itseni vähän naurettavaksi. Eiköhän kaikki ole ihan hyvin. Mutta tässä on huomattava, että identiteetin muutos lapsettomasta raskaana olevaksi ei käy hetkessä.

Ensimmäinen neuvola

...ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Niin.

Sen jälkeen, kun oli ensin etsitty kohtua, sitten asukasta ja julistettu jo kohtu tyhjäksi. Ensin piti itkeä järkytyksestä, sitten luojan kiitos helpotuksesta.

Sain tingattua itselleni toksoplasmoosikokeen sekä mielenrauhaultran jo ensi viikolle. Np-ultra on joskus parin viikon kuluttua.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta mieheni valtasi koneen niin, että kun viimein pääsin netin ääreen, olen jo silmät ihan ristissä. Toivottavasti ensi yönä mieli on keveämpi ja uni tulee paremmin.

Edit vähän virkeämpänä:

Tärkein jäi sanomatta eli pikkuinen oli kasvanut hyvin ja oli alkanut jo liikkua! Mitat vastasivat viikkoja 8+6, mutta en ole tästä huolissani, sillä laite oli aataminaikuinen ja näin itsekin, miten epämääräisesti hoitaja sai pikkuisen mitattua. Vau.fi:n laskurin mukaan pikkuinen on alkanut liikkua tiistaina, joten eiköhän se ole kehitykseltään ihan ajassaan. Pikkuinen kulta.

Jos siellä taustalla on joku, joka miettii menisikö alkuraskauden ultraan yksityiselle vai odottaisiko neuvolan ultraa, niin suosittelen vahvasti yksityistä. Kunnollista ultrauslaitetta. Lääkäriä tekemään tutkimusta. Jos ei olisi ollut tietoa siitä, että pikkuinen on jo kerran nähty, eläisin tänään siinä uskossa, että kaikki on mennyttä.

Olotilapäivitys

Tästä portista aiemmin kulkeneet ovat sanoneet, että ultran jälkeen mielenrauhaa kestää noin viikon. Enpä olisi arvannut, miten totta se on. Odotan seuraavaa ultraa kauhulla.

Kulunut viikko on sujunut kuitenkin paljon rauhallisemmissa merkeissä, kuin edeltäjänsä. Huomenna alkaa jo yhdeksäs raskausviikko. Fyysinen vointini on edelleen liiankin hyvä. Henkinen hyvinvointi vaihtelee. Viime yönä heräillessäni päällimmäisenä oli vahva onnellisuuden tunne. Tuntuu, että huolista ja peloista huolimatta mieli alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, että kroppa on raskaana.

Tänään lainasin ja luin ensimmäisen raskausaiheisen kirjan. Kirjassa puhuttiin raskaana olemisen tunteesta ja siitä, että jos tuo tunne häviää, se tietää pahaa. Ikävän epämääräistä ja ikävän huolestuttavaa. Onko se sitten onni, ettei fyysisesti tunnukaan mitenkään erikoiselta? Oireet eivät voi hävitä, jos niitä ei koskaan ole ollutkaan.

Ehkä minun oireeni ovat vain henkisiä. Mielialanvaihtelut ovat jokapäiväinen ilmiö ilman raskauttakin, joten niitä ei auta laittaa raskauden piikkiin. Olen ollut äkkipikaisempi, helposti ärsyyntyvä ja ottanut hyvin herkästi itseeni.

Lenkkeilyä olen uskaltanut pikkuhiljaa aloitella vuodon jälkeen uudelleen. Muitakin liikuntamuotoja pitäisi miettiä.