Kaikki ja ei mikään.
Raskausmahat eivät enää ahdista. Tunnen kyllä mahakateutta, sillä haluaisin ison mahan itsekin. Mutta se kateus on erilaista, tavallista, lievempää, luksuskateutta, sillä minunkin mahassani on elävä vauva. Vaikka se ei ulospäin näykään. Jokin on muuttunut siinäkin mielessä, että haluan esitellä sitä pientä mahaa, joka minulta löytyy.
Menneestä on päästettävä irti, jotta elämään tulisi tilaa uudelle. Raskaus on parantanut paljon. Lapsettomuus ei enää kulje päivittäin rinnallani, keskenmenot ovat jättäneet vahvemman jäljen. Tähtösten kohtalo satuttaa yhä. Miten voisi olla satuttamatta? Vasta nyt kunnolla ymmärrän, mitä kaikkea olen menettänyt. Sen myötä ihmetyttää yhä enemmän, miksi keskenmenoon on niin vaikea saada tukea. Eikö erityisesti äiti-ihmisten pitäisi käsittää, miten valtava menetys se on? Keskenmenojen yleisyys ei pienennä sitä surua, minkä sen kokeva tuntee.
Miltei päivittäin huolestun, kun ajattelen, että vauvan pitäisi liikkua enemmän tai liikkeiden pitäisi jo tuntua vahvemmin. Mutta hänellä on oma rytminsä. Jos-vauva-syntyisi-nyt-hän-voisi-jo-selvitä -etapit tulivat ja menivät, niillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Se ei ole se, mitä pelkään.
Pelko on kuitenkin kutistunut sitten alkuraskauden. Pahat asiat ovat mielessä paljon harvemmin ja pystyn ne paremmin karkoittamaan. Uskallan jo hankkia syksyä varten tavaroita, joita uskon vauvan tarvitsevan. Puhun luontevasti äitiyslomalle jäämisestä, synnytyksestä. Siitä ajasta, kun vauva on jo meillä.
Ajatukseni ovat vahvasti oman napani ympärillä, meidän pienen perheemme hyvinvoinnissa. Parisuhteemme voi ehkä paremmin kuin koskaan, olen niin onnellinen, että olemme päässeet lapsettomuuden ja muiden vaikeuksien ylitse. Toivon, että tämä on vasta alkua, että suhteemme syvenisi jatkossa entisestään.
Raskaus on sopinut minulle hyvin. Tunnen surua ajatellessani, että tämän on kohta päätyttävä. Toisena hetkenä en malttaisi odottaa, että saisin jo vauvamme syliini.
Samalla kun jonkin suuren alku lähenee, lähenee toisen, pienemmän, loppu. Bloggaamista en tässä muodossa tule jatkamaan vauvan synnyttyä. En halua asettaa itseäni ja perhettäni alttiiksi arvostelulle, en saattaa intiimejä asioitamme enää julkisiksi. Pian tulee aika keskittyä vain meihin kolmeen. Omalla tavallamme.
Hassua, vastaat tässä kirjoituksessasi juuri niihin kysymyksiin, jotka ovat viime viikkoina pyörineet mielessäni ja joista tänään kirjoitin omaan blogiini. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että raskaus parantaa. Eräs viimeisillään raskaana oleva ystäväni kertoi minulle pari päivää sitten, ettei enää muista hoitoja, on aktiivisesti onnistunut unohtamaan ne. Sekin oli ihana ajatus. Hoitojen yli on mahdollista kulkea.
VastaaPoistaIhanasti kirjoitettu Sydänjää. Rivien välistä voi lukea syvän onnen ja kiitollisuuden.
VastaaPoistaMinä ymmärrän täysin, miksi keskenmenot satuttavat yhä. Siitä kivusta ja surusta ei koskaan taida päästä eroon. Niinkuin sanoit, vasta nyt ymmärtää, mitä kaikkea on menettänyt. Toisaalta tähtösillä oli joku tarkoitus, koska jos joku niistä olisi jatkanut kasvuaan, et olisi päässyt kokemaan juuri tätä raskautta - ja myöhemmin tutustumaan juuri tähän vauvaan. Silti, se ei paljoa lohduta.
Joku joskus sanoi, että keskenmenneet lapset ovat suojelusenkeleinä elävälle lapselle. Se on kaunis ajatus, pidetään siitä kiinni.
Eileithyia, luin tekstisi ensin ja jäin vielä miettimään mitä kommentoisin, mutta olit mielessäni kirjoittaessani. Kyllä, raskaus parantaa niin paljon. Toivon kovin teillekin onnistumista.
VastaaPoistaViggolino, kiitos. Toisen tähtösen kohdalla se on totta - silloin ei voisi olla tätä vauvaa. Mutta ensimmäinen ja tämä olisi voinut olla periaatteessa mahdollista (joskin aika epärealistinen mahdollisuus). Kaunis ajatus tuo esittämäsi, tosiaan :)
Tuntuu, että haluaisin sanoa paljon, mutta en osaa sanoa oikein mitään. Aivan ihana kirjoitus Sydänjää <3
VastaaPoistaTunnen jo nyt haikeutta siitä, että lopetat blogisi. Olet kirjoittanut blogia, joka on auttanut minua lapsettomuuden keskellä enemmän kuin arvaatkaan. Olet pukenut kaiken - tuskan, epätoivon, odotuksen, ahdituksen ja lopulta myös uuden toivon - niin kauniisti sanoiksi. Iso kiitos jo tässä vaiheessa, Sydänjää!
VastaaPoistaOnnellista odotuksen jatkoa. Raskaus todella parantaa. Hitaasti, mutta parantaa kuitenkin :)
Sydänjää, minunkin raskauteni oli pelonsekainen - mutta pelot kutistuivat loppua kohti, kunnes haituivat kokonaan! Ihmeellisintä on ollut vauvan synnyttyä sopeutua uuteen identiteettiin: etten olekaan enää lapseton, ettei tarvitsekaan enää ahdistua niin monista asioista, että asiat ovatkin täydellisen hyvin! Vieläkin havahdun huomaamaan kummallisia parannuksia ihmissuhteissa ja ylipäätään tavassa, jolla koen koko ympärillä olevan maailman... Nauti joka hetkestä - sinä jos kuka olet sen ansainnut! :-)
VastaaPoista