Minä ja muut

Pikkuhiljaa olen tullut kaapista raskauteni kanssa.

Jonkinlaista itsensä uudelleen määrittelyä ja uudenlaisen roolin hakemista ihmissuhteissa on pitänyt harjoittaa. Mietityttää, että miten minut otetaan vastaan nyt, kun olen raskaana. Sen jälkeen, kun perheelliset ihmiset ovat joutuneet varomaan jo vuosia minun ympärilläni. Uskaltamatta puhua vapaasti lapsistaan ja raskauksistaan, suunnitelmistaan perheenlisäyksen saralla, uskaltamatta silittää vatsaansa minun nähteni.

Katua en voi, sillä oli tehtävä mikä oli tehtävä itsensä suojelemiseksi. Tuskin kukaan olisi pystynyt parempaan, jos osat olisivat toisin.

Mutkattominta kanssakäyminen ja raskaudesta puhuminen on tuntunut sinkkuystävien kanssa. Niitä ystävyyssuhteita lapsettomuus on vaurioittanut kaikkein vähiten (ja niihin tuleva vauva tulnee vaikuttamaan eniten). Varon silti korostamasta raskauttani ja puhun mielelläni vasta sitten, kun joku muu on ottanut asian puheeksi. Tässä iässä sinkkunaisillakin on jo enemmän ja vähemmän vauvankaipuu ja siihen päälle vielä elämänkumppanin puute - sinkkuus on kauan sitten lakannut olemasta huoletonta leikkiä.

Perheellisten kanssa kanssakäyminen hakee vielä uomaansa. Toisaalta haluaisin puhua raskaudesta ja vauvasta, joskus paljonkin. Toisaalta en tiedä, minkä verran asia muita kiinnostaa ja arastelen puhua. Toisaalta omat ajatukset ja huolenaiheet ovat erilaiset lapsensa tai useammankin jo kauan sitten (helpolla) saaneen. Olen myös arka arvostelulle ja vähättelylle. Ärsyttää myös tarve nostaa itseään helpommalla onnistuneiden yläpuolelle - ei lapsettomuus ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Erilaisen kylläkin. Toisaalta hävettääkin, kun ei ole itse pystynyt tukemaan ja kuuntelemaan muita. Onko minulla edes oikeutta toivoa itselleni tukea ja juttukumppania? Miten kehtaisin nyt kiinnostua enemmän heidän lapsistaan, kun en aiemmin siihen pystynyt?

Ja toisaalta - miten paljon pystyn ottamaan vieläkään vastaan? Olen pitkään määritellyt itseni lapsettomuuden kautta ja niin monet asiat ovat satuttaneet. Satuttavatko ne merkittävästi vähemmän nyt, kun olen itsekin raskaana? Enkö edelleen kavahda typeriä huomautuksia, tietynlaisia asenteita, tunne kateutta? Eivät ne tunteet pyyhkiydy olemattomiin plussan myötä. Muuttuneet ne ovat, sen tunnen jo nyt, iskut eivät osu yhtä syvälle eivätkä haavat tulehdu samalla tavalla.

Joidenkin perheellisten kanssa huolet ovat tuntuneet osoittautuvan turhiksi ja vastaanotto on ollut ihanan lämmin. Joidenkin reaktio jännittää siinä määrin, etten ole uskaltanut vielä kertoa raskaudesta.

Uskon, että löydän paikkani vielä. Pieniä murheita.

12+0

...ja jo viides ultra takana. Otin vinkistä vaarin ja join limsapullon pohjat ennen ultran menoa ja kyllä siellä ruudulla vilske kävikin! Pikkuinen oikein hyppäsi heti alussa, tuntui piristävän hoitajankin työpäivää kovasti.

Eilen sain kauan odotetun dopplerin, mutta en saanut sillä sydänääniä kuuluviin. Ehkä. Kuulin kyllä jonkun sykkeen, mutta se oli niin hidas, että mahtoi olla omani.

Jos olet kyynelehtinyt, ollut huolestunut ja levoton, masennuksen pitäisi alkaa nyt helpottaa. Nyt on jo erittäin todennäköistä, että pieni elmä, jota kannat sisälläsi, tulee näkemään päivänvalon!

Näin kertoo Vau-kirja ja on uskomattoman ihanaa lukea nuo sanat. Viikonloppu menikin jo pelätessä vähemmän ja yritän lähestyä pelkoja positiivisen vahvistamisen kautta. Annan kauniille ajatuksille yhä enemmän tilaa enkä katkaise ajatuksen juoksua heti ajatellen, että jotain voi vielä sattua. Olen huomannut, että vauvasta ja raskaudesta puhuminen vahvistaa positiivisia ajatuksia ja tuo asiaa konkreettisemmaksi omaan ajatusmaailmaan.

Heti plussattuani, ehkä jo samana iltana, aloin neuloa pientä villapaitaa. Se toimi monella tavalla hyvin. Kutominen rauhoitti, piti poissa googlesta ja sai ajattelemaan, että teki jotain konkreettista pikkuisen hyväksi. Voin suositella. Pitäisi aloittaa uusi työ, tekisi varmasti hyvää.

Migreeni on alkanut vaivata, pitäisi käydä hierojalla. Mietityttää ajatus siitä, että kuona-aineet lähtevät hieronnan jälkeen liikkeelle - onkohan niistä haittaa vauvalle? Otin tänään suosiosta päälleni sairaslomapäivän. Nyt on syytä olla itselleen armollisempi kuin ennen. Neuvolasta sanottiin, että uskaltaisin ottaa migreeniin Panacodia, mutta hirvittää silti. Se on niin vahva lääke. Mieluummin kärsin, eihän siitä ole kuin vuosi kun ylipäätään sain lääkkeet päänsärkyyn. Ei-lääkkeellisin keinoin olenkin saanut sen jo asettumaan ja eiköhän sitä huomenna pääse jatkamaan töitä.

Muutaman viime päivän ajan on seuraavanlainen ajatus pyörinyt mielessä: tuskin maltan odottaa, että maha alkaa kasvaa!

Kissat ja raskaus

Toksoplasmoosikokeeni tuli yllättäen takaisin negatiivisena. En ole koskaan sairastunut siihen, vaikka olen huoletta ulkomaillakin syönyt puolikypsää pihviä ja kissoja meillä/minulla on ollut koko kolmikymmenvuotisen elämäni ajan, vaikka enemmän koiraihminen olenkin.

Olen googlaillut tätä asiaa aika paljon ja otan tähän nyt koonnan toksoplasmoosista mitä kissoihin tulee.

Kissa saa tartunnan syötyään infektiivisiä taudinaiheuttajia., yleensä pienjyrsijän tai linnun. Kissa voi saada tartunnan myös toisen kissan ulosteesta tai raa'asta lihasta. Kissan saadessa tartunnan alkueläimen erittäminen ulosteisiin alkaa noin 3-20 vrk kuluttua ja eritys kestää tavallisimmillaan 2-3 viikkoa. Yleensä eritysjakso on kerran kissan elämässä, jos kissalla on normaali vastustuskyky. Eritysjakso on yleisintä nuorilla kissoilla. Kissoista 40-100% sairastaa toksoplasmoosin jossain vaiheessa elämäänsä.

Kun taudin oireet kissassa havaitaan, eritysjakso on yleensä jo päättynyt.

Alkueläimen muuttuminen tartuntaa aiheuttavaksi ympäristössä kestää 1-5 vuorokautta, minkä vuoksi suositellaan kissan hiekka-astioiden tyhjentämistä päivittäin.

Lähde Clinivet ja Zonoosikeskus.

Joten olettaisin, että meidän isot kissamme ovat turvallisia, mutta uusimmasta tulokkaasta ei voi olla vielä varma. Mies tyhjentää hiekkalaatikot päivittäin ja muihin varotoimiin emme ole ryhtyneet. Yhdessä neuvolan vihkosessa käskettiin häätää kissat odottavan äidin sängystä. Sitä emme ole tehneet, tosin nuorin ei sängyssä välitäkään nukkua. Olen kuitenkin ollut tarkempi nuoremman kissan käsittelyssä ja pessyt kädet silittelyn jälkeen. Näiden tietojen perusteella nuoremman kissankin pitäisi tällä hetkellä olla vaaraton. Kasvattajan luona se on saanut raakaa lihaa, mutta meillä ollessaan se ei ole ollut kosketuksissa mihinkään taudinaiheuttajaan.

Toksoplasmoosin voi saada myös ruoasta, mutta sen torjumiseen käyvät samat ohjeet kuin listerian välttelyyn.

Rohkea

Olen jo uskaltanut

...kutoa pienen pientä villapaitaa.

...lukea uusimmasta Kuluttaja-lehdestä suurella mielenkiinnolla vertailua kerto- ja kestovaippojen ekologisuudesta.

...tilata Vauva-lehden.

...hymyillä ja silitellä vatsaa.

...käyttää töissä äitiyshousuja.

...muodostaa mielipiteen lastenvaunuista ja luvannut lähteä täydentämään mielipidettä alustaville vaununkatselukaupoille.

...kiertää tavaratalon vauvantarvikeosastoa hypistellen vähän kaikkea.

...kertoa vauvasta äidilleni, mieheni vanhemmille, veljilleni ja useimmille ystävilleni.

...aloittaa vauvaa koskevat lauseet joskus myös sanalla kun.

Ultrakuulumisia

Alkuraskauden viimeinen koetinkivi on nyt takanapäin.

Np-ultrassa nähtiin pikkuinen vauvanalku. Pituus oli 42,7 mm, joka koneen mukaan vastasi 10+6 tänään ollessa 11+1. Näin pienestä erosta ei kuulemma tarvitse olla huolissaan ja vau-kirjan mukaan tänään pikkuisen pitäisikin olla noissa mitoissa. Niskaturvotusta löytyi 0,8-1 mm, joka on oikein hyvä lukema sekin.

Aluksi vauva liikkui hienosti, mutta nukahti pian. Sitten minun pitikin kääntyillä ja loppujen lopuksi esittää pienimuotoinen seitsemän hunnun tanssi miehelleni ja kätilölle, jotta saatiin pikkuinen uudelleen hereille ja liikkeelle.

On se uskomaton näky. Meidän vauvamme, sydänäänet, liikkeet, kaikki. Tunnen jo kohtuni etenkin istuessa. Ihan käsittämätöntä. Pikkuhiljaa lieviä oireitakin on alkanut ilmaantua. Hetkittäistä pahoinvointia on ollut, lievää väsymystä ja viikon ajan on ollut koko ajan nälkä. Mutta ruokaa menee sisään pieninä annoksina kerrallaan. Tomaatit ja verigreipit ovat käsittämättömän hyviä, voisin syödä niitä miten paljon vain.

Nämä ensimmäiset viikot ovat menneet vaihtelevan pelon määrän kanssa taistellessa. Ultrat ovat toisaalta tuoneet mielenrauhaa, kun on nähnyt, että pikkuinen on hengissä. Toisaalta ultria odotellessa aina on pitänyt miettiä, onko kaikki edelleen hyvä. Monta yötä olen valvonut pohtien, onko tämä viimeinen yö. Vasta ihan viime päivinä havahduin miettimään vauvan terveyttä, tähän saakka on niin pelännyt sen hengen puolesta.

Seuraava neuvola-aika on kahden viikon kuluttua, yritän nyt selviytyä sinne saakka. Olen odotellut jo jonkin aikaa doppleria kolahtavaksi postilaatikkoon, siitä voisi saada mielenrauhaa lisää. Mikäli saan sillä sydänäänet kuuluviin.

Jokohan nyt uskaltaisin luottaa? Heittäytyä, tuntea, uskoa, rakastaa antaumuksella. Olen valmis antamaan pelon pois.

Kohtaloon ken uskoisi

Tämän raskauden mittaan on moneen kertaan käynyt mielessä, olisiko henkisesti helpompaa, jos olisi fatalisti. Uskoisi siihen, että asiat ovat ennalta määrätyt.

Jossain määrin tarkoituksiin uskonkin, enimmäkseen en. Uskon, että omilla valinnoilla on merkitystä, kaikessa. Ja että elämä perustuu sattumanvaraisuuteen. Ja minä pistän kampoihin, aina, viimeiseen asti, kirkuen ja potkien.

Jos olisin fatalisti, pystyisinkö tyynesti heittäytymään kohtalon vietäväksi? Uskomaan siihen, että tein mitä tein, lopputulos on sama? Nyt en värjää hiuksiani, olen vaihtanut päivittäisen kosmetiikkani parabeenittömään, mietin tarkkaan mitä suuhuni laitan ja elän muutenkin varovaisesti. Fatalistina saattaisin ajatella, että mikäli tätä vauvaa ei ole määrätty syntyväksi, menetys tapahtuu tavalla tai toisella. Tai että mikäli vauvaa ei ole määrätty syntyvän terveenä, toimeni eivät siihen voi vaikuttaa.

Jos uskoisin lujasti kohtaloon, voisin itse hellittää. Antaa asioiden olla ja tulla. Jos uskoisin oikein lujasti kohtaloon, olisin voinut jättää hoidotkin väliin ja jäädä odottamaan. Jotain, mitä ei luultavasti koskaan olisi tapahtunut.

Silti olen miettinyt, miksi juuri tämä lapsi. Koskaan aiemmin PAS-siirto ei ole kohdallamme onnistunut, ja nyt ennakko-oletukset olivat huonot. Paremmiksi luokitellut sisarukset siirrettiin marraskuussa ja ne eivät selvinneet. Kaksi lastamme on tähtenä taivaalla. Oliko ratkaiseva tekijä huoleton viikonloppu siirron jälkeen, lasillinen punaviiniä kahtena iltana, kortisonilääkitys, valtavat määrät greippimehua vai oliko kaikki sittenkin kohtalon sanelemaa?

Ps. Kirjoitettuani tämän tajusin, että olisin voinut kirjoittaa (ja varmaan joskus kirjoitinkin) lapsettomuudesta ihan samalla tavalla. Samat ajatukset, erilainen kääre.

Huolen määrä on vakio

Miksi en pysty vain olemaan onnellinen?

Lapsettomuus, keskenmenot ja niitä edeltävät erilaiset traumaattiset kokemukset ovat vieneet minulta perusluottamuksen elämään. Nyt kun asiat ovat hyvin, en uskalla nauttia täysillä, sillä pelkään maton vedettävän alta jostain suunnalta. Eihän minulle maailmankaikkeus ole ennenkään 0nnea sallinut. Vauvasta kertomista lykkäämme aina sen seuraavan ultran jälkeiseen aikaan.

Tänään kävin mielenrauhaultrassa neuvolassamme. Olen omannut negatiivisen ennakkoasenteen neuvolaa kohtaan, mutta pelon he ottavat todesta. Yksin ei tarvitse valvoa ja huolehtia, vaan saan käydä milloin vain ultrassa.

Kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Ihan mieletön kokemus! Kannan sisuksissani oikeasti pientä elämän alkua. Pikkuinen uiskenteli kohdussa ja oli silmämääräisestikin kasvanut kovasti.

Ei kuitenkaan tarpeeks kovasti. Tästä sain uusimman huolenaiheen. Pikkuinen vastasi viikkoja 9+5, kun tänään on 10+3. Toki ultralaite oli edelleen se sama karvalakkimalli eikä hoitaja kovinkaan intensiivisesti yrittänyt saada oikeaa mittaa. Onko mittavirhe mahdollinen? Tähän kohtaan kaipaisin paljon rauhoittavia tarinoita etenkin raskauksista, jotka ovat alkaneet alkionsiirrosta. Tavallisessa raskaudessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että hedelmöittyminen olisi tapahtunut myöhemmin, mutta meidän tapauksessamme siitähän ei voi olla kyse.

Ahdistaa omat ajatukset. Miten miettii vain huonoja skenaarioita, vaikka kaikki on niin hyvin. Tuntuu pahalta kertoa huolistaan, olenhan niin onnekkaassa asemassa. Tuntuu pahalta pelätä. Olen lakannut käymästä keskustelupaikassa, mutta ehkä pitäisi aloittaa uudelleen. Miksi helvetissä mietin sitä mittaa sen sijaan, että eläisin uudelleen sitä hetkeä kun kuulimme sykkeen ja keskittyisin miettimään, miten meidän vauvallamme on kaikki niin hyvin?

Tuntuu pahalta sekin, että vauva tuntee kaiken mitä minäkin tunnen. Haluaisin sen olevan onnellinen ja tuntevan iloa ja rakkautta, ei minun huoliani.

Ensi viikolla on jo niskapoimu-ultra, jossa mitat ainakin saadaa otettua kunnolla. Kunpa kaikki olisi niinkuin pitääkin.

Jaksa kulta, kasva ja kehity. Minä yritän ajatella onnellisia ajatuksia sinun vuoksesi.

Edit: Olo on jo rauhallisempi. Tunnen itseni vähän naurettavaksi. Eiköhän kaikki ole ihan hyvin. Mutta tässä on huomattava, että identiteetin muutos lapsettomasta raskaana olevaksi ei käy hetkessä.

Laskettu aika

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Edith Södergran

Minä olisin halunnut pitää teidät kaikki.

Hän(nällinen) on täällä!

Ensimmäinen neuvola

...ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Niin.

Sen jälkeen, kun oli ensin etsitty kohtua, sitten asukasta ja julistettu jo kohtu tyhjäksi. Ensin piti itkeä järkytyksestä, sitten luojan kiitos helpotuksesta.

Sain tingattua itselleni toksoplasmoosikokeen sekä mielenrauhaultran jo ensi viikolle. Np-ultra on joskus parin viikon kuluttua.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta mieheni valtasi koneen niin, että kun viimein pääsin netin ääreen, olen jo silmät ihan ristissä. Toivottavasti ensi yönä mieli on keveämpi ja uni tulee paremmin.

Edit vähän virkeämpänä:

Tärkein jäi sanomatta eli pikkuinen oli kasvanut hyvin ja oli alkanut jo liikkua! Mitat vastasivat viikkoja 8+6, mutta en ole tästä huolissani, sillä laite oli aataminaikuinen ja näin itsekin, miten epämääräisesti hoitaja sai pikkuisen mitattua. Vau.fi:n laskurin mukaan pikkuinen on alkanut liikkua tiistaina, joten eiköhän se ole kehitykseltään ihan ajassaan. Pikkuinen kulta.

Jos siellä taustalla on joku, joka miettii menisikö alkuraskauden ultraan yksityiselle vai odottaisiko neuvolan ultraa, niin suosittelen vahvasti yksityistä. Kunnollista ultrauslaitetta. Lääkäriä tekemään tutkimusta. Jos ei olisi ollut tietoa siitä, että pikkuinen on jo kerran nähty, eläisin tänään siinä uskossa, että kaikki on mennyttä.

Rajapyykkien päivä

Jos tämä päivä menee kunnialla läpi...

...olen viikoissa pidemmällä kuin ensimmäisellä kerralla.

...otan tänään viimeiset lugesteronit ja kortisonit.

Matka jatkuu kohti tuntematonta.

9+0