Merkkejä ilmassa

Perhevalmennuksessa saatu lista synnytyksen lähestymisen merkeistä:

• kohdunpohjan laskeutuminen - check
• supisteluja - check
• ennustavat supistukset etenkin öisin - näitä oli, mutta ei ole enää
• painon tunne lantiossa, selkävaivat - check
• virtsaamistarve tihenee ja valkovuoto lisääntyy - check
• lapsivesi vähenee
• liikkeet vähenevät
• arkuus häpyliitoksessa - okei, en tiedä mikä on häpyliitos, mutta luulen, että check
• mieliala vaihtelee enemmän - check
• limatulppa irtoaa
• lapsivesi menee
• supistukset muuttuvat (kesto, rytmi, voimakkuus, tiheys)

Kaksi viimeistä tarkoittavat sitä, että synnytys on alkanut.

Huomenna tulee 35 raskausviikkoa täyteen. Siitä kun päästäisiin vielä viikko, niin olisin tyytyväinen, kaksi viikkoa, niin oltaisiin jo ihan täysiaikaisia. Enää ei kyllä tunnu siltä, että vauveli olisi ihan kohta syntymässä. Supistelutkin ovat rauhoittuneet, kunhan muistaa levätä tarpeeksi. Hassua ajatella, että synnytykseen voi mennä viikko tai vaikka päivä, niin, tai sitten voi mennä peräti seitsemän viikkoa vielä.

Vieläkään näitä etappeja ei uskalla etukäteen kalenteriin merkitä. Eipä sillä, raskausviikkoja on jälkikäteenkin erittäin helppo seurata, sillä ne menevät yhtä matkaa kalenteriviikkojen kanssa. Olen saanut olla raskaana koko tämän vuoden! En olisi todellakaan viime vuoden lopulla uskonut, miten erilainen tästä vuodesta tulee. Ja miten lähellä onnistuminen oli. .

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kuilu ns. tavallisiin odottajiin on kaventunut. Ajatukset keskittyvät sinne synnytykseen, vauvan hyvinvointiin ja tulevaan vauva-arkeen, kuten uskoisin suurimmalla osalla muillakin tässä vaiheessa raskautta tapahtuvan.

Odotukset vs. todellisuus

Raskausajan ilojen ja surujen pohtiminen jäi lapsettomuusvuosina vähäiseksi, mutta joitain ennakko-oletuksia muiden puheiden ja omien ajatusten pohjalta silti oli.

Raskaana oleminen on raskasta etenkin loppuvaiheessa. Tätä en ehkä ole vielä valmis arvioimaan, onhan viikkoja vielä jäljellä, toivon. Silti porskutellaan jo viikolla 35 ja edelleen odotellaan sitä kauhean vaikeaa ja raskasta aikaa. Onhan tämä erilaista, kuin normaali olotila, mutta etenkin nyt kun saa olla vain kotona ja mennä omaan tahtiinsa, olo ei ole mitenkään liian vaikea. Tiedostan olevani onnekas säästyessäni isommilta krempoilta - raskaus sopii minulle. Nähtäväksi jää, onko ihan lopussa olo jo todella niin tukala, että toivoo jo pääsevänsä synnyttämään. Tähänastisten kokemusten perusteella epäilen.

Vierailta ja tutuilta ihmisiltä tulee huomiota ja mahantaputtelua kiusaksi asti. Tämäkin on kohdallani osoittautunut myytiksi. Osa tuttavista kyselee enemmän voinnista ja asukin kuulumisista, osa vähemmän, mutta kukaan ei tungetteluun saakka. Kukaan ei ole mahaan edes yrittänyt koskea. Vieraat ihmiset eivät ole huomioineet tai kommentoineet mitenkään. Voi johtua myös mahan pienuudesta, tämän köllikän voi edelleen halutessaan piilottaa eikä koskaan ole viisasta arvuutella naiselta, mahtaako tämä olla raskaana, ellei tapaus ole täysin selvä.

Raskaana oleville neuvoja satelee joka puolelta. Tämä on ollut totta. Koskien niin raskaana olemista, ruokavaliota, hankintojen tarpeellisuutta, vauvan vaatteiden kokoa, liikuntaa, töissä olemista... Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat usein arvostelulta, pyynnöstä annetut arvokkailta.

Entistä elämää ei tule kaipaamaan. Kuvittelin, että lapsettomuusvuosina olisin ehtinyt mielessäni käydä luopumistyön niistä elämän pienistä iloista, joista perheellisenä joutuu luopumaan. Tai joiden järjestäminen on parhaimmillaan kovan työn takana. Viime aikoina olen tuntenut jonkin verran surua joutuessani pian - tai oikeastaan jo nyt - luopumaan monista aiemmin itsestäänselvinä pitämistäni asioista.

Kannan lapsettomuuden taakkaa aina mukanani. Uskon, että myös tämä on osoittautumassa kohdallani vääräksi luuloksi. Raskaus on parantanut niin paljon. Uskon ja toivon, että en tule kärsimään sekundäärisestä lapsettomuudesta. Koskaan ei voi tietää, mutta toivoa saa.

Keskenmenojen kipu hälvenee. Menetettyjäni en pysty unohtamaan, eikä tarvitsekaan. Enhän ole unohtanut muitakaan menetettyjä rakkaita. Surutyö lienee tehty, mutta kuolleet pysyvät huolellisimmastakin surutyöstä huolimatta kuolleina.

Aika

Muistan bloganneeni tällä samalla otsikolla jo edelliseen blogiin. Tuolloin aloitin, että ajan kuluminen herättää ristiriitaisia tunteia. Niin voisin aloittaa nytkin.

Huomenna alkaa jo 34. raskausviikko. Vau-kirja ja raskauspäiväkirja kumpikin ovat kehoitelleet pakkaamaan sairaalakassia. Pian vauva olisi jo täysiaikainen. Mihin aika on oikein mennyt?

Päivät kiirehtivät toistensa ohitse, kompuroivat vauhdissaan toisiinsa, kiitävät, vilisevät, eivät pysähdy. Minä haluaisin viipyä näissä hetkissä. Jäädä tunnustelemaan pikkuisen potkuja, silittelemään kasvavaa vatsaa, laulamaan tuutulaulua, kun kukaan muu ei kuule.

Ajatus siitä, että ensimmäinen kerta on samalla viimeinen, kuristaa kurkkua. En haluaisi luopua.

Mutta saanhan niin paljon tilalle. Jonain syksyisenä päivänä. Sitä odotellessa jatkukoon kesä vielä hetken.

Viimeinen

Hyvinhän sinä olet jaksanutkin, sanoi neuvolalääkäri.

Työpaikalla tuttu hyörinä. Sähköposteja on tullut, niihin pitäisi reagoida. Sijaiselle vielä viimeiset ohjeet. Soita vaan jos on jotain kysyttävää. Pakkaan vähäiset koriste-esineet työpöydän nurkalta mukaani. Hassunkurisen kissapatsaan, afrikkahenkisen muistilapunpidikkeen, asiakkaan tuoman matkamuiston kaukomailta. Käyn läpi tietokoneen ja sähköpostin, poistelen henkilökohtaisimmat tiedot. Vedän vanhat matkalaskut silppuriin. Faksaan vielä viimeiset laskut. Lukitsen päivittäin töissä käyttämäni tunnisteen, heitän salasanalistan roskiin. Vastaan vielä yhteen asiakkaan puheluun. Ihan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa.

Yhdeksän vuotta työelämässä putkeen. Nyt on minun vuoroni. Elää.

Olo on siltti haikea. Pärjäävätköhän ne? Pärjäänkö minä? Olisinko vielä sittenkin jaksanut? Luopumista.

Ei. Nyt on aika. Keskittyä hetki vain itseeni. Antaa keholle sitä lepoa, jota se on jo pitkään vaatinut. Minun ja vauvan hyvinvointi on nyt tärkeintä.

Autossa matkalla kotiin hymyilen.

Puheenaiheet vähissä

Nimittäin minulta.

Puhe kääntyy (=käännän puheen?) huomaamattani aina takaisin vauvaan. Yritän keskustella ihmisten kanssa heidän elämäntilanteistaan ja päivän ajankohtaisista aiheista, mutta kohta havaitsen taas puhuvamme vauvasta. Minun voinnistani, asukkaan voinnista, hankinnoista, äitiyslomasta, niistä kuulaista syyspäivistä, kun hän on jo meillä, henkisestä valmistautumisesta.

Hmm.

Mikä on muuttunut - osa 2

Kaikki ja ei mikään.

Raskausmahat eivät enää ahdista. Tunnen kyllä mahakateutta, sillä haluaisin ison mahan itsekin. Mutta se kateus on erilaista, tavallista, lievempää, luksuskateutta, sillä minunkin mahassani on elävä vauva. Vaikka se ei ulospäin näykään. Jokin on muuttunut siinäkin mielessä, että haluan esitellä sitä pientä mahaa, joka minulta löytyy.

Menneestä on päästettävä irti, jotta elämään tulisi tilaa uudelle. Raskaus on parantanut paljon. Lapsettomuus ei enää kulje päivittäin rinnallani, keskenmenot ovat jättäneet vahvemman jäljen. Tähtösten kohtalo satuttaa yhä. Miten voisi olla satuttamatta? Vasta nyt kunnolla ymmärrän, mitä kaikkea olen menettänyt. Sen myötä ihmetyttää yhä enemmän, miksi keskenmenoon on niin vaikea saada tukea. Eikö erityisesti äiti-ihmisten pitäisi käsittää, miten valtava menetys se on? Keskenmenojen yleisyys ei pienennä sitä surua, minkä sen kokeva tuntee.

Miltei päivittäin huolestun, kun ajattelen, että vauvan pitäisi liikkua enemmän tai liikkeiden pitäisi jo tuntua vahvemmin. Mutta hänellä on oma rytminsä. Jos-vauva-syntyisi-nyt-hän-voisi-jo-selvitä -etapit tulivat ja menivät, niillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Se ei ole se, mitä pelkään.

Pelko on kuitenkin kutistunut sitten alkuraskauden. Pahat asiat ovat mielessä paljon harvemmin ja pystyn ne paremmin karkoittamaan. Uskallan jo hankkia syksyä varten tavaroita, joita uskon vauvan tarvitsevan. Puhun luontevasti äitiyslomalle jäämisestä, synnytyksestä. Siitä ajasta, kun vauva on jo meillä.

Ajatukseni ovat vahvasti oman napani ympärillä, meidän pienen perheemme hyvinvoinnissa. Parisuhteemme voi ehkä paremmin kuin koskaan, olen niin onnellinen, että olemme päässeet lapsettomuuden ja muiden vaikeuksien ylitse. Toivon, että tämä on vasta alkua, että suhteemme syvenisi jatkossa entisestään.

Raskaus on sopinut minulle hyvin. Tunnen surua ajatellessani, että tämän on kohta päätyttävä. Toisena hetkenä en malttaisi odottaa, että saisin jo vauvamme syliini.

Samalla kun jonkin suuren alku lähenee, lähenee toisen, pienemmän, loppu. Bloggaamista en tässä muodossa tule jatkamaan vauvan synnyttyä. En halua asettaa itseäni ja perhettäni alttiiksi arvostelulle, en saattaa intiimejä asioitamme enää julkisiksi. Pian tulee aika keskittyä vain meihin kolmeen. Omalla tavallamme.

Minun juhannukseni.

Karvakorvia, juhannusvasta, kaksi pulloa jaffaa. Hetkiä sohvalla peiton alla pötkötellen ja sisältäpäin tulevia potkuja tunnustellen.

Voiko sydän särkyä onnesta?

Luojan kiitos en tiennyt, että voi olla näin onnellinen.

Ärsyttää

Vauva-lehti. Tyypillinen naistenlehti: otsikot ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta jutuissa ei päästä pintaa syvemmälle. Ja useimmat 'artikkelit' on tehty siten, että joku kertoo miten heillä tai hänellä asia on mennyt. Höttöä höttöä vailla mitään sellaista näkökulmaa, jota ei olisi itsekin osannut ajatella.

Hormonit. Olen ollut paljon tasaisempi ja onnellisempi kuin vuosiin, perusluonteeltani olen silti edelleen ailahtelevainen, seilaan iloisesti tunnetilasta toiseen. Kaikki, mitä sanon ja teen ei johdu raskaudesta ja hormoneista. Eihän niiltä syytöksiltä voi edes puolustautua! Sitten syytetään taas hormoneja. Ja hoitojen aikana paljon pahemmissa hormoni- ja tunnemyrskyissä olin nähtävästi huonokäytöksinen...

Muut raskaana olijat. Jos näen fb:ssä vielä yhdenkin raskausvalituksen... Ja ei, minä en halua vertailla raskauttani muiden kanssa ja ei, minä en halua jakaa tätä kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Kun joku valittaa vaivojaan, tulee samanlainen tunne, kun haarukalla riivitään paljaan kattilan pohjaa. Vihloo hampaissa asti. Saahan sitä valittaa, niin, mutta kuulijakunta kannattaa valikoida. Kiinnostuneitakin löytynee. Minä en ole se, jolle kannattaa avautua siitä, miten raskasta on olla taas juhannus selvinpäin.

Isot mahat. Miten voikin olla mahakateus, vaikka on itsekin raskaana? No, kun ei oma kasva, siten.

Bloggaaminen. Mitä hyötyä tästä on? Itse en saa tästä enää sitä mitä ennen sain. Monenlaisia aiheita on mielessä, mutta ei jaksa sitä paskaa kommenttilaatikossa, mitä erinäisten mietintöjen julkaiseminen tarkoittaisi. Päiväkirjan sivuilla kynä viuhuu useammin kuin ennen.

Hääkauppa.fi. Kun viimeinkin olisi ollut varaa ja uskallusta tilata kestovaippapaketti, ne olivat loppuneet ihan tyystin.

Kela. Hittoako ne pihtaavat sitä äitiyspakkausta.

Pyytämättä annetut neuvot. Kuka kysyi sinun mielipidettäsi?

Netti. Googlaatpa ihan mitä vain raskauteen liittyvää, niin kohta saat jo lukea hiukset pystyssä varmana tulevasta tuhosta. Anonyymeillä keskustelupalstoilla näyttäytyy massan älykkyyden taso? Lisäksi netti varastaa ihan liikaa aikaa. Juuri nytkin.

Synnytys ja synnytyspelko. Konsepti on kertakaikkiaan käsittämättömän huono. Miten saadaan omena mahtumaan avaimenreiästä, lohkaisi joku joskus. Hyvä kysymys. Tietoa on hankala löytää, lähes kaikki (netin kautta saatu) informaatio on väritetty julkaisijan näkemyksillä kivunlivityksestä/pelosta/luonnonmukaisesta synnytyksestä/sektiosta jne. (vrt. edellinen kohta)

Muut ihmiset. Luulin jo löytäneeni paikkani, mutta haen sitä edelleen.

Imetyshurmos. Ja kaikki muukin lapsiin liittyvä hurmos. En vain jaksa uskoa, että olisi olemassa yksi ja ainoa oikea tapa hoitaa asiat. Muistan järkyttyneenä lukeneeni joskus jo aikaa sitten jonkun muun blogista, miten rinnat olivat tulehtuneet ja verillä ja kommenttilootassa käskettiin tunkea kaali rintaliiveihin ja imettää vaan hampaat irvessä menemään. Järkytyin.

Neuleohjeet. Millä ?!&*!! niistä saa jotain tolkkua? Olisivat edes joka paikassa samalla tyylillä ilmoitettuna! Siitä on seesteisyys kaukana, kun kolmatta kertaa purkaa lupaavan neuloksen alun. Lankakin menee ihan syheröllejatkuvasta veivaamisesta.

Liljat. Mihin voi hävitä viime syksynä istutetut kymmenet liljansipulit? Miksi eivät nouse? Onko kukkapenkkini kirottu?

Pistetäänkö hormonien piikkiin?

Kysyttyä

Miltä vauvan potku tuntuu?

Se tuntuu ihanalta. Rakkaudelta, elämältä, voimakkaalta, oudolta, ärsyttävältä, kutittavalta, uudelta, onnelliselta, epätodelliselta muljahdukselta kohdussani. Kun murehdin, sisältä päin muistutetaan, että älä äiti huoli, täällä on kaikki hyvin.

Hyvästi doppleri

Vau-kirjan mukaan tästä eteenpäin isä kuulee sikiön sydänäänet mahan läpi tyhjän vessapaperirullan lävitse!

Kärsimättömyyttä

Aiemmin en kertakaikkiaan ymmärtänyt niitä tarinoita, miten nainen saa yhtäkkiä kuulla olevansa vaikkapa kuudennella kuulla raskaana. Mietin, että miten ihmeessä sen voi olla huomaamatta?!

No voi sen, kun maha ei vaan kasva. Ei kasva!

Hitto kun tietäisi varmaksi tuntevansa edes niitä liikkeitä. Ostan illaksi vähän karkkia ja koetan hätyytellä niillä vauvelia liikkeelle.

Eikä ole niin epäterveellistä kuin miltä kuulostaa, älkää huoliko, ei ne karkit kauaa mahassa viihdy.

Ps. Oikeasti en ole kärsimätön, vaan hyvin huolissani siitä, onko vauvalla varmasti kaikki hyvin ja olen hermostuneempi päivä päivältä rakenneultran lähestyessä. Kolmen viikon neuvolataukoa en kyllä enää uudelleen ota, tämä on minulle liian pitkä aika pärjätä omillaan. Vaikka on sääli, että raskausajan on joskus päätyttävä, on suunnaton helpotus kun jonain päivänä vauvan hyvinvointi ei ole enää yksin minun vastuullani.

Anna sen tulla

Minulle on tapahtumassa jotakin. Jotain, joka pistää ajatukset juoksemaan, muuttamaan muotoaan tavalla, josta en vielä saa otetta. Sydämen lyömään kiihkeämmin. Hymyn karkaaman huulille ja kyyneleet silmäkulmiin, sillä toisella tavalla.

Aurinko ei ole yhtenäkään keväänä ollut näin kirkas. Sulava maa tuoksuu paremmalta kuin koskaan. Kurkia, joutsenia, tulviva Pohjanmaa, ensimmäiset krookuksen kukat. Minun maailmani.

Valmistautumisia, kevääseen, pääsiäiseen ja muuhunkin. Ohran oraita, hellyttävän pikkuruisia keltaisia tipuja, luopuminen siitä viimeisestä jouluvalosta. Pussillinen lainattuja vauvalehtiä.

Merkintä odotuspäiväkirjasta, siitä, jonka ostin joskus viime keväänä näihin aikoihin. Johon ehdin tehdä heinäkuussa muutaman merkinnän. Jonka taskuissa on jo ultrakuvia albumillisen verran. Jonka sivut täyttyvät merkinnöistä sitä mukaa, kun päivät kuluvat.

Niin, se merkintä. Viime syksyltä. Jostain kivun ja pettymysten keskeltä. Loputtoman surun läheisyydestä.

Tämän kaiken keskellä on vaikea joskus muistaa, että raskaus on mahdollinen. Meille voi vielä tulla vauva.

Minun sydämeni ei ole vain sulamassa. Siellä on kevät.

Onko tämä teidän ensimmäisenne?

Niin yksinkertainen kysymys. Mitä vastata?

Odotan kolmatta lastani. En kertakaikkiaan pysty vastaamaan esitettyyn kysymykseen vain kyllä, sillä se tuntuu tähtösten kieltämiseltä.

Kaikki muut vastaukset tuntuvat itsestäni viittaavan kohtukuolemaan tai jo syntyneen lapsen kuolemaan ja sellaista virheellistä vaikutelmaa en halua antaa.

Haluaisin keksiä hyvän vastauksen, joka ei kiellä edellisiä lapsia eikä kutsu kysymään lisää. Haluaisin olla kertomatta vieraille ihmisille yhtään sen enempää kuin on tarpeen. Ja että kuitenkin pystyisin vastaamaan tavalla, joka sisimässäni tuntuisi oikealta.

Ensimmäinen, joka on syntymässä?

100 päivää

Sata päivää raskautta takana ja tukevasti toisella kolmanneksella.

Uskomatonta, että tähän on päästy. Minä olen kiitollisempi, kuin osaan sanoin kuvata.

Kissat ja raskaus

Toksoplasmoosikokeeni tuli yllättäen takaisin negatiivisena. En ole koskaan sairastunut siihen, vaikka olen huoletta ulkomaillakin syönyt puolikypsää pihviä ja kissoja meillä/minulla on ollut koko kolmikymmenvuotisen elämäni ajan, vaikka enemmän koiraihminen olenkin.

Olen googlaillut tätä asiaa aika paljon ja otan tähän nyt koonnan toksoplasmoosista mitä kissoihin tulee.

Kissa saa tartunnan syötyään infektiivisiä taudinaiheuttajia., yleensä pienjyrsijän tai linnun. Kissa voi saada tartunnan myös toisen kissan ulosteesta tai raa'asta lihasta. Kissan saadessa tartunnan alkueläimen erittäminen ulosteisiin alkaa noin 3-20 vrk kuluttua ja eritys kestää tavallisimmillaan 2-3 viikkoa. Yleensä eritysjakso on kerran kissan elämässä, jos kissalla on normaali vastustuskyky. Eritysjakso on yleisintä nuorilla kissoilla. Kissoista 40-100% sairastaa toksoplasmoosin jossain vaiheessa elämäänsä.

Kun taudin oireet kissassa havaitaan, eritysjakso on yleensä jo päättynyt.

Alkueläimen muuttuminen tartuntaa aiheuttavaksi ympäristössä kestää 1-5 vuorokautta, minkä vuoksi suositellaan kissan hiekka-astioiden tyhjentämistä päivittäin.

Lähde Clinivet ja Zonoosikeskus.

Joten olettaisin, että meidän isot kissamme ovat turvallisia, mutta uusimmasta tulokkaasta ei voi olla vielä varma. Mies tyhjentää hiekkalaatikot päivittäin ja muihin varotoimiin emme ole ryhtyneet. Yhdessä neuvolan vihkosessa käskettiin häätää kissat odottavan äidin sängystä. Sitä emme ole tehneet, tosin nuorin ei sängyssä välitäkään nukkua. Olen kuitenkin ollut tarkempi nuoremman kissan käsittelyssä ja pessyt kädet silittelyn jälkeen. Näiden tietojen perusteella nuoremman kissankin pitäisi tällä hetkellä olla vaaraton. Kasvattajan luona se on saanut raakaa lihaa, mutta meillä ollessaan se ei ole ollut kosketuksissa mihinkään taudinaiheuttajaan.

Toksoplasmoosin voi saada myös ruoasta, mutta sen torjumiseen käyvät samat ohjeet kuin listerian välttelyyn.

Rohkea

Olen jo uskaltanut

...kutoa pienen pientä villapaitaa.

...lukea uusimmasta Kuluttaja-lehdestä suurella mielenkiinnolla vertailua kerto- ja kestovaippojen ekologisuudesta.

...tilata Vauva-lehden.

...hymyillä ja silitellä vatsaa.

...käyttää töissä äitiyshousuja.

...muodostaa mielipiteen lastenvaunuista ja luvannut lähteä täydentämään mielipidettä alustaville vaununkatselukaupoille.

...kiertää tavaratalon vauvantarvikeosastoa hypistellen vähän kaikkea.

...kertoa vauvasta äidilleni, mieheni vanhemmille, veljilleni ja useimmille ystävilleni.

...aloittaa vauvaa koskevat lauseet joskus myös sanalla kun.

Huolen määrä on vakio

Miksi en pysty vain olemaan onnellinen?

Lapsettomuus, keskenmenot ja niitä edeltävät erilaiset traumaattiset kokemukset ovat vieneet minulta perusluottamuksen elämään. Nyt kun asiat ovat hyvin, en uskalla nauttia täysillä, sillä pelkään maton vedettävän alta jostain suunnalta. Eihän minulle maailmankaikkeus ole ennenkään 0nnea sallinut. Vauvasta kertomista lykkäämme aina sen seuraavan ultran jälkeiseen aikaan.

Tänään kävin mielenrauhaultrassa neuvolassamme. Olen omannut negatiivisen ennakkoasenteen neuvolaa kohtaan, mutta pelon he ottavat todesta. Yksin ei tarvitse valvoa ja huolehtia, vaan saan käydä milloin vain ultrassa.

Kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Ihan mieletön kokemus! Kannan sisuksissani oikeasti pientä elämän alkua. Pikkuinen uiskenteli kohdussa ja oli silmämääräisestikin kasvanut kovasti.

Ei kuitenkaan tarpeeks kovasti. Tästä sain uusimman huolenaiheen. Pikkuinen vastasi viikkoja 9+5, kun tänään on 10+3. Toki ultralaite oli edelleen se sama karvalakkimalli eikä hoitaja kovinkaan intensiivisesti yrittänyt saada oikeaa mittaa. Onko mittavirhe mahdollinen? Tähän kohtaan kaipaisin paljon rauhoittavia tarinoita etenkin raskauksista, jotka ovat alkaneet alkionsiirrosta. Tavallisessa raskaudessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että hedelmöittyminen olisi tapahtunut myöhemmin, mutta meidän tapauksessamme siitähän ei voi olla kyse.

Ahdistaa omat ajatukset. Miten miettii vain huonoja skenaarioita, vaikka kaikki on niin hyvin. Tuntuu pahalta kertoa huolistaan, olenhan niin onnekkaassa asemassa. Tuntuu pahalta pelätä. Olen lakannut käymästä keskustelupaikassa, mutta ehkä pitäisi aloittaa uudelleen. Miksi helvetissä mietin sitä mittaa sen sijaan, että eläisin uudelleen sitä hetkeä kun kuulimme sykkeen ja keskittyisin miettimään, miten meidän vauvallamme on kaikki niin hyvin?

Tuntuu pahalta sekin, että vauva tuntee kaiken mitä minäkin tunnen. Haluaisin sen olevan onnellinen ja tuntevan iloa ja rakkautta, ei minun huoliani.

Ensi viikolla on jo niskapoimu-ultra, jossa mitat ainakin saadaa otettua kunnolla. Kunpa kaikki olisi niinkuin pitääkin.

Jaksa kulta, kasva ja kehity. Minä yritän ajatella onnellisia ajatuksia sinun vuoksesi.

Edit: Olo on jo rauhallisempi. Tunnen itseni vähän naurettavaksi. Eiköhän kaikki ole ihan hyvin. Mutta tässä on huomattava, että identiteetin muutos lapsettomasta raskaana olevaksi ei käy hetkessä.

Rajapyykkien päivä

Jos tämä päivä menee kunnialla läpi...

...olen viikoissa pidemmällä kuin ensimmäisellä kerralla.

...otan tänään viimeiset lugesteronit ja kortisonit.

Matka jatkuu kohti tuntematonta.

9+0

Kaikille hysteerisille odottajille

Klikkailin varovasti odotuspuolella etsien kenties vertaistukea... Noh, mihinkään ketjuun en jaksa vakinaiseksi ilmoittautua, mutta tuen löysin. Tässä teidänkin iloksenne:

Raskaudesta humoristiseen tapaan a la Frizzante:

1. Vessassa kannattaa käydä tarkistuksella aina, kun mitä tahansa lorahtaa pöksyihin, tai siellä tuntuu jotain märkää, tai edes hiukan kosteaa. Tarkistuksia ei kannata unohtaa myöskään silloin, kun mitään edellä mainitusta ei ole havaittavissa.

2. Raskauden ajaksi kannattaa kaikki muut kuin valkoiset alushousut työntää kaapin perukoille. Muut värit häiritsevät ikävästi erilaisten eritteiden tarkastelua. Myös vessapaperin on hyvä olla täysin valkoista.

3. Jos mikä tahansa oire katoaa, kannattaa vaipua epätoivoon. Jos esim. rinnat ovat normaalisti arat ja yhtenä päivänä eivät olekaan, niitä kannattaa tunnustella, tökkiä ja puristella niin, että ne lopulta ovat taas hellänä.

4. Jos ilmaantuu mikä tahansa oire, kannattaa se välittömästi googlettaa. Ei tarvitse käydä läpi montaakaan linkkiä kun jo löytää todisteita siitä, että juuri tämä oire on jollakulla ollut ensimmäinen merkki km:sta tai muusta ikävästä.

5. Jos saavuttaa jonkun rajapyykin (esim. rv 12), kannattaa taas kääntyä netin puoleen. Hyvin helposti löytää kertomuksia, jotka palauttavat sinut maan pinnalle (esim. km viikoilla 14, 16 ja 18).

Ja lähdehän oli KaksPlussan palsta. Googlasin ensin hymyillen raskausviikkoa yhdeksän, löysin vain tietoa siitä, miten se on koko raskausajan riskialttein viikko, panikoin ja löysin tämän. Kummasti pisti hymyilemään, en ole yksin!

Vihaan

Vihaan sitä valuvaa tunnetta, joka pakottaa tarkastuskäynnille vessaan vähintään kerran tunnissa. Lugeja ja valkovuotoa, tiedetään. Onneksi.