Mikä on muuttunut - osa 2

Kaikki ja ei mikään.

Raskausmahat eivät enää ahdista. Tunnen kyllä mahakateutta, sillä haluaisin ison mahan itsekin. Mutta se kateus on erilaista, tavallista, lievempää, luksuskateutta, sillä minunkin mahassani on elävä vauva. Vaikka se ei ulospäin näykään. Jokin on muuttunut siinäkin mielessä, että haluan esitellä sitä pientä mahaa, joka minulta löytyy.

Menneestä on päästettävä irti, jotta elämään tulisi tilaa uudelle. Raskaus on parantanut paljon. Lapsettomuus ei enää kulje päivittäin rinnallani, keskenmenot ovat jättäneet vahvemman jäljen. Tähtösten kohtalo satuttaa yhä. Miten voisi olla satuttamatta? Vasta nyt kunnolla ymmärrän, mitä kaikkea olen menettänyt. Sen myötä ihmetyttää yhä enemmän, miksi keskenmenoon on niin vaikea saada tukea. Eikö erityisesti äiti-ihmisten pitäisi käsittää, miten valtava menetys se on? Keskenmenojen yleisyys ei pienennä sitä surua, minkä sen kokeva tuntee.

Miltei päivittäin huolestun, kun ajattelen, että vauvan pitäisi liikkua enemmän tai liikkeiden pitäisi jo tuntua vahvemmin. Mutta hänellä on oma rytminsä. Jos-vauva-syntyisi-nyt-hän-voisi-jo-selvitä -etapit tulivat ja menivät, niillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Se ei ole se, mitä pelkään.

Pelko on kuitenkin kutistunut sitten alkuraskauden. Pahat asiat ovat mielessä paljon harvemmin ja pystyn ne paremmin karkoittamaan. Uskallan jo hankkia syksyä varten tavaroita, joita uskon vauvan tarvitsevan. Puhun luontevasti äitiyslomalle jäämisestä, synnytyksestä. Siitä ajasta, kun vauva on jo meillä.

Ajatukseni ovat vahvasti oman napani ympärillä, meidän pienen perheemme hyvinvoinnissa. Parisuhteemme voi ehkä paremmin kuin koskaan, olen niin onnellinen, että olemme päässeet lapsettomuuden ja muiden vaikeuksien ylitse. Toivon, että tämä on vasta alkua, että suhteemme syvenisi jatkossa entisestään.

Raskaus on sopinut minulle hyvin. Tunnen surua ajatellessani, että tämän on kohta päätyttävä. Toisena hetkenä en malttaisi odottaa, että saisin jo vauvamme syliini.

Samalla kun jonkin suuren alku lähenee, lähenee toisen, pienemmän, loppu. Bloggaamista en tässä muodossa tule jatkamaan vauvan synnyttyä. En halua asettaa itseäni ja perhettäni alttiiksi arvostelulle, en saattaa intiimejä asioitamme enää julkisiksi. Pian tulee aika keskittyä vain meihin kolmeen. Omalla tavallamme.

Munasoluja luovuttamaan?

Matkan varrella on kypsynyt ajatus munasolujen luovuttamisen mahdollisuudesta. Ajatus oli jo melkein kuopattu, kun vaikutti siltä, ettemme saa soluillani vauvaa edes meille. Raskauden mittaan ajatus on palannut uudelleen mielen päälle.

Motivaationani olisi voimakas halu auttaa. Lapsettomuus on valtava menetys ja jos pystyisin omalta osaltani auttamaan edes yhtä ihmistä, se olisi ehkä suurinta, mitä koskaan olen tehnyt tai tulen tekemään. Antamaan elämän, jollekulle. Lapselle, äidille.

Näen kuitenkin muutaman ongelmakohdan, jotka ovat ajatuksissani vielä ratkaisematta. Ajankohtaistahan tämä ei ole pitkään aikaan, joten aikaa on pohdintojen jalostua.

Osa vasta-argumenteista ovat puhtaasti itsekkäitä. Toivon, että päätöksemme ainokaisesta pitää, emmekä koskaan enää astele takaisin sille tielle. Mutta mitä jos se ei pidäkään ja alamme kaikesta huolimatta toivomaan toista lasta? Mitä jos jossain vaiheessa luovutan soluja ja hoito repii mielessäni vanhat haavat auki? Mitä jos luovutushoito saa ajattelemaan ylipositiivisesti ja alan sen vuoksi haluta toista lasta? Kehoni on käynyt lävitse jo kolme munasolunkeräyskierrosta. Jos lähtisimme itse myöhemmin hoitoihin, olisi luovutuskerta vielä yksi kerta lisää ja kenties suoraan pois meiltä. Ja kuka tietää, mitä hormonit aiheuttavat terveydelleni pitemmällä aikavälillä? Se huoletti omienkin hoitojen aikana, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

Mietin myös oman kehoni toimivuutta. Solumäärät ja saatujen alkioiden määrä ja laatu eivät ole päätä huimanneet. Kelpaanko edes luovuttajaksi, onko tällä historialla mitään järkeä lähteä yrittämään? Se kaikki kenties kolmen solun tähden? Kelpaako luovuttajaksi lapsettomuudesta kärsinyt ja hoidot läpi käynyt ihminen ylipäätään?

Mitä jos luovuttaisin soluja, ja niistä ei saataisikaan alkioita tai niistä ei saataisi aikaan kestävää raskautta? Se kaikki, turhaan. Miltä sellainen pettymys tuntuisi? Mitä se aiheuttaisi?

Yksi näkökulma tästä kirjoituksesta jää käsittelemättä. Nykyisen lain mukaan lapsi saa 18 vuotta täytettyään tietää luovuttajan nimen. Sinne asti en ole ajatuskuvioissani vielä päässyt.

Kenen onni?

Tämän kirjoituksen piti alunperin tulla pariksi tälle mm. osittain keskenään ristiriidassa olevien ajatusten vuoksi, mutta kirjoittelu siirtyi laskutuskriisin ja muiden asioiden takia myöhempään ajankohtaan.

Heitin joskus aiemmin sivulauseessa, että kenenkään ei tarvitse olla meidän puolestamme onnellinen. Haluan avata tuota ajatusta lisää.

Nyt kun olen itse raskaana, ajattelen monesta asiasta vähän eri tavalla kuin ennen ja tavallaan tunnen, että minulla on oikeus sanoa mielipiteeni kärkkäämmin kuin aiemmin. Koska nyt pystyn puhumaan myös omasta kokemuksestani.

Minusta tuntuu, että tämä raskaus ja vauva on vahvasti minun ja mieheni välinen asia. Meille on annettu enemmän, kuin uskoimme koskaan saavamme. Se, mitä muut ajattelevat ja miten suhtautuvat, on toisarvoista. Kyseessä on meidän vauvamme ja se on meidän elämämme, joka on muuttumassa. Älkää käsittäkö väärin, jos ihmiset ovat innostuneita ja onnellisia meidän puolestamme, se tuntuu oikein hyvältä ja arvostan sitä. Mutta se kaikki on extraa. Me emme voisi olla yhtään enemmän onnellisia emmekä olisi yhtään vähemmän onnellisia, vaikka kukaan muu ei olisi innostunut meidän vauvastamme. Poikkeuksena ainoastaan lapsen tulevat isovanhemmat, heiltä odotan vähintään kiinnostusta asiaa kohtaan.

Tämän ymmärtäminen on ollut todella vapauttavaa. Jos vain olisin ymmärtänyt asian, kun olin vielä lapseton, olisin päässyt paljon vähemmällä. Pidin itseäni niin huonona ihmisenä, kun en pystynyt iloitsemaan toisten onnesta ja olemaan tukena. Nyt, vaikka vauvauutiset riipivätkin, minun on helpompi olla tunteideni kanssa. Minunkaan velvollisuuteni ei ole olla kenenkään puolesta onnellinen.

Mietityttääkin, että mistä kumpuaa vaatimus toisen puolesta iloitsemisesta. Tuleeko se todella ulkoapäin vai onko se sisäänrakennettu ajatus siitä, miten asioiden pitäisi yleisesti hyväksytyssä järjestyksessä olla? Jos se tulee ulkoapäin, miksi sitä jotkut vaativat? Ja miksi nimenomaan niiltä, joille asia on kipeä?

Useimmat lapsettomat lienevät kuulleet raivostumiseen saakka miten toisten onni ei ole itseltä pois. Tiedättekö mitä? Se ei ehkä teknisesti ottaen ole niin, mutta se voi tuntua siltä. Miten toisten plussat, vertaistuenkin, saattavat tuntua suoraan omilta miinuksilta.

Mutta se, jos joku ei iloitse meidän puolestamme, se ei todellakaan ole meiltä pois.

Sangollinen jäätä

Vauvauutisia.

Ontto tyhjyys, kylmä viima läpi sisuksien. Halu rynnätä vessaan itkemään. Sydän jyskyttää rinnassa kuin halutakseen karata. Kaukainen muisto siitä, että joskus on pystynyt onnittelemaan, jopa innostumaan.

Ei, nämä eivät ole helpottaneet yhtään. Edelleen mitä lähempää, sitä pahemmin se viiltää. Oliko pakko?

Minä olen varmaan maailman pienin ihminen.

Tsi-tsing!

Ja (taas) meni kuppi nurin! Paikallinen terveyskeskus lähestyi perjantain kunniaksi iloisenvärisillä kirjekuorilla. Sisältäen laskun kromosomitutkimuksista, 212,50€, molemmilta, kiitos.

On se mahtava tietää, että (yhteis)kunta ei sitten millään tavalla halua tukea lapsettomia. Lapsilisääkin nostettiin melkein eurolla, hitto vieköön. Tasan ei mene nallekarkit!

Jossain toisessa todellisuudessa joku valittaa, miten vauvan tarvikkeet ovat niin kalliita.

***

Keskikaupungilla. Kiltinoloinen lapseton nainen kertoo sukulaisnaiselle hoitojen taloudellisesta puolesta.

Sukulaisnainen *jakaa myötätuntoa tyypilliseen tapaan*: "Ei ne meidänkään lapset kuule ilmaisia ole olleet."

Lapseton, hetken hiljaisuuden jälkeen: "Maksullisellako kävit?"

***

Näissä katkerissa tunnelmissa, vaikka kuulumme siihen onnekkaaseen joukkoon, joilla hoidot lopulta näyttävät tuottavan tulosta. Entäs se vähintään viidennes porukasta, joka tälläkin rahalla saa vain kädet täyteen paskaa?

Sylettää.

Minä ja muut

Pikkuhiljaa olen tullut kaapista raskauteni kanssa.

Jonkinlaista itsensä uudelleen määrittelyä ja uudenlaisen roolin hakemista ihmissuhteissa on pitänyt harjoittaa. Mietityttää, että miten minut otetaan vastaan nyt, kun olen raskaana. Sen jälkeen, kun perheelliset ihmiset ovat joutuneet varomaan jo vuosia minun ympärilläni. Uskaltamatta puhua vapaasti lapsistaan ja raskauksistaan, suunnitelmistaan perheenlisäyksen saralla, uskaltamatta silittää vatsaansa minun nähteni.

Katua en voi, sillä oli tehtävä mikä oli tehtävä itsensä suojelemiseksi. Tuskin kukaan olisi pystynyt parempaan, jos osat olisivat toisin.

Mutkattominta kanssakäyminen ja raskaudesta puhuminen on tuntunut sinkkuystävien kanssa. Niitä ystävyyssuhteita lapsettomuus on vaurioittanut kaikkein vähiten (ja niihin tuleva vauva tulnee vaikuttamaan eniten). Varon silti korostamasta raskauttani ja puhun mielelläni vasta sitten, kun joku muu on ottanut asian puheeksi. Tässä iässä sinkkunaisillakin on jo enemmän ja vähemmän vauvankaipuu ja siihen päälle vielä elämänkumppanin puute - sinkkuus on kauan sitten lakannut olemasta huoletonta leikkiä.

Perheellisten kanssa kanssakäyminen hakee vielä uomaansa. Toisaalta haluaisin puhua raskaudesta ja vauvasta, joskus paljonkin. Toisaalta en tiedä, minkä verran asia muita kiinnostaa ja arastelen puhua. Toisaalta omat ajatukset ja huolenaiheet ovat erilaiset lapsensa tai useammankin jo kauan sitten (helpolla) saaneen. Olen myös arka arvostelulle ja vähättelylle. Ärsyttää myös tarve nostaa itseään helpommalla onnistuneiden yläpuolelle - ei lapsettomuus ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Erilaisen kylläkin. Toisaalta hävettääkin, kun ei ole itse pystynyt tukemaan ja kuuntelemaan muita. Onko minulla edes oikeutta toivoa itselleni tukea ja juttukumppania? Miten kehtaisin nyt kiinnostua enemmän heidän lapsistaan, kun en aiemmin siihen pystynyt?

Ja toisaalta - miten paljon pystyn ottamaan vieläkään vastaan? Olen pitkään määritellyt itseni lapsettomuuden kautta ja niin monet asiat ovat satuttaneet. Satuttavatko ne merkittävästi vähemmän nyt, kun olen itsekin raskaana? Enkö edelleen kavahda typeriä huomautuksia, tietynlaisia asenteita, tunne kateutta? Eivät ne tunteet pyyhkiydy olemattomiin plussan myötä. Muuttuneet ne ovat, sen tunnen jo nyt, iskut eivät osu yhtä syvälle eivätkä haavat tulehdu samalla tavalla.

Joidenkin perheellisten kanssa huolet ovat tuntuneet osoittautuvan turhiksi ja vastaanotto on ollut ihanan lämmin. Joidenkin reaktio jännittää siinä määrin, etten ole uskaltanut vielä kertoa raskaudesta.

Uskon, että löydän paikkani vielä. Pieniä murheita.

Huolen määrä on vakio

Miksi en pysty vain olemaan onnellinen?

Lapsettomuus, keskenmenot ja niitä edeltävät erilaiset traumaattiset kokemukset ovat vieneet minulta perusluottamuksen elämään. Nyt kun asiat ovat hyvin, en uskalla nauttia täysillä, sillä pelkään maton vedettävän alta jostain suunnalta. Eihän minulle maailmankaikkeus ole ennenkään 0nnea sallinut. Vauvasta kertomista lykkäämme aina sen seuraavan ultran jälkeiseen aikaan.

Tänään kävin mielenrauhaultrassa neuvolassamme. Olen omannut negatiivisen ennakkoasenteen neuvolaa kohtaan, mutta pelon he ottavat todesta. Yksin ei tarvitse valvoa ja huolehtia, vaan saan käydä milloin vain ultrassa.

Kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Ihan mieletön kokemus! Kannan sisuksissani oikeasti pientä elämän alkua. Pikkuinen uiskenteli kohdussa ja oli silmämääräisestikin kasvanut kovasti.

Ei kuitenkaan tarpeeks kovasti. Tästä sain uusimman huolenaiheen. Pikkuinen vastasi viikkoja 9+5, kun tänään on 10+3. Toki ultralaite oli edelleen se sama karvalakkimalli eikä hoitaja kovinkaan intensiivisesti yrittänyt saada oikeaa mittaa. Onko mittavirhe mahdollinen? Tähän kohtaan kaipaisin paljon rauhoittavia tarinoita etenkin raskauksista, jotka ovat alkaneet alkionsiirrosta. Tavallisessa raskaudessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että hedelmöittyminen olisi tapahtunut myöhemmin, mutta meidän tapauksessamme siitähän ei voi olla kyse.

Ahdistaa omat ajatukset. Miten miettii vain huonoja skenaarioita, vaikka kaikki on niin hyvin. Tuntuu pahalta kertoa huolistaan, olenhan niin onnekkaassa asemassa. Tuntuu pahalta pelätä. Olen lakannut käymästä keskustelupaikassa, mutta ehkä pitäisi aloittaa uudelleen. Miksi helvetissä mietin sitä mittaa sen sijaan, että eläisin uudelleen sitä hetkeä kun kuulimme sykkeen ja keskittyisin miettimään, miten meidän vauvallamme on kaikki niin hyvin?

Tuntuu pahalta sekin, että vauva tuntee kaiken mitä minäkin tunnen. Haluaisin sen olevan onnellinen ja tuntevan iloa ja rakkautta, ei minun huoliani.

Ensi viikolla on jo niskapoimu-ultra, jossa mitat ainakin saadaa otettua kunnolla. Kunpa kaikki olisi niinkuin pitääkin.

Jaksa kulta, kasva ja kehity. Minä yritän ajatella onnellisia ajatuksia sinun vuoksesi.

Edit: Olo on jo rauhallisempi. Tunnen itseni vähän naurettavaksi. Eiköhän kaikki ole ihan hyvin. Mutta tässä on huomattava, että identiteetin muutos lapsettomasta raskaana olevaksi ei käy hetkessä.

Mikä on muuttunut - osa 1

Ajattelin kirjoitella raskauden mittaan aina toisinaan päivitystä henkiseen olotilaan. Miten ajatukset ja tunne-elämä ovat muuttuneet lapsettomuusajoista. Jotka ovat edelleen pelottavan lähellä.

Vaikka olen pelännyt hirveästi, oloni on kuitenkin positiivisempi kuin aiemmin. Vaikka tunnen pelkoa ja huolta, toivoa on nyt enemmän kuin koskaan ja tilanne on myös parempi kuin koskaan ennen. Pelon määrä vaihtelee suuresti ja tänään, hyvin nukutun yön jälkeen, tuntuu taas vähän helpommalta. Mutta tässä postauksessa ei ollut tarkoitus puhua pelosta.

Raskausuutisia olen kuullut ystävänpäiväkortin lisäksi muualtakin ja epäilen kuulevani pian vielä yhden. Reaktio uutisiin ei ole ollut yhtään parempi, kuin aiemminkaan. Vituttaa, pelkästään. Mutta se tuska omasta tilanteesta on jäänyt pois, joten kaiken kaikkiaan uutiset on helpompi ottaa vastaan. Ne eivät myöskään jää kaivelemaan samalla tavalla, kuin ennen. En ole uutisten kuulemisen jälkeen miettinyt asiaa ollenkaan. Nähtäväksi jää, mikä on reaktio, kun lähipiiristä kuuluu uutisia seuraavan kerran. Pystynkö tuntemaan iloa pitkästä aikaa? Toisaalta lähipiiristä seuraavat uutiset olisivat toisen, kolmannen, neljännen ja jopa kuudennen lapsen tulosta ilmoittavia, se voi vaikuttaa siihen, miten reagoin. Toisaalta nyt oman raskauden myötä ajatus siitä, että kenenkään ei tarvitse olla minun puolestani onnellinen, on hyvin vahva. Me olemme omasta puolestamme jo niin siunattuja.

Aamulla katsoin yhden jakson Sydänääniä. Siinä oli tällä kertaa pariskunta, joka odotti toista lastaan. Ilmeisesti nainen oli tullut (tietosesti) raskaaksi heti edellisen saatuaan. Pitäisikö sanoa tehtyään. Hänen jatkuvaa valitustaan siitä, miten raskasta on olla taas raskaana, oli hyvin vaikea kuunnella. Ärsytti. Vaikka varmasti on ollutkin raskasta, mutta lapseton minussa huusi: miksi piti tehdä heti toinen, jos se noin hiton rankkaa on?

En silti usko, että olisin itse jokin yli-ihminen, joka ei koskaan valita mistään vaivasta. Tällä hetkellä on hyvin helppoa olla valittamatta, sillä ainoa vaiva on sydäntäraastava pelko. Raskauden edetessä voi tulla tarvetta avautua ja ihan varmasti viimeistään kesällä (jos kaikki menee hyvin) tunnen oloni tukalaksi. Toivon osaavani silloin valita, kenelle ja miten asiasta valitan. Sarjassa nainen eli tietenkin sitä omaa todellisuuttaan ja mistäpä sen tietää, oliko jakso tahallaan leikattu sillä tavoin, että vain negatiiviset tunteet tulivat esille. Ja luultavasti sarjaan on haluttu saada mahdollisimman erilaisia tarinoita ja ihmisiä.

Koiranpennut ovat edelleen söpömpiä kuin (vieraat) vauvat. Olen katsonut Sydänääniä-sarjaa kaksi jaksoa, enkä kummallakaan kerralla ihmeemmin liikuttunut mistään. Kuitenkin erilaiset kirjoitetut kuvaukset äitiyden nostattamista tunteista ja hetkistä liikuttavat kyyneliin saakka, joten pehmentymistä on tapahtunut. Enhän ennen mielelläni edes lukenut sellaisista kohtaamisista.

Lapsettomuusblogien lukeminen tuntuu rankemmalta, kuin ennen. Toivoisin niin kovasti, että jokainen kanssabloggaaja pääsisi kokemaan raskauden tai adoptiosta haaveilevat saisivat omat nyyttinsä.

Pilvet ovat hiljalleen väistymässä, auringon säteet näkyvät jo.

Ainokainen

Vaikka olemme kertoneet uutisemme niin harvalle, olemme silti jo joutuneet ottamaan kantaa tulevaan lapsilukuumme.

Tässä olemme mieheni kanssa samoilla linjoilla: jos saamme tämän pitää, emme enää lähde uusiin hoitoihin. Minä en halua enää koskaan astella takaisin siihen helvettiin. Olenkin jo ennalta ajatellut, että teen sen selväksi kaikille, mutta yllätyin joutuessani asian eteen jo niin pian. Eihän asia ole vielä etäisestikään ajankohtainen.

Jos saamme pitää pienemme, se on jo niin suuri ihme, niin valtavan kiitollisuuden paikka, että tuntuisi ahneudelta pyytää vielä lisää. Mutta vielä ovat kaukana ne ajat, kun voin itse tuntea, miltä sekundäärinen lapsettomuus tuntuu. Ja jos pystymme päättämään ja pysymään päätöksessämme, ettemme hoitoihin lähde, niin tulenko silloin koskaan sitä tuntemaankaan? Minua ei voitane määritellä sekundäärilapsettomaksi, jos en koskaan sitä toista toivokaan. Uskon vahvasti siihen, että jos toista lasta lähtisimme yrittämään, se tie nielisi mukanaan ihan samalla tavalla, kuin ensimmäisen kohdalla. Ja meidän kohdallamme sekään tie tuskin tulisi olemaan helppo.

Ajatus kolmen hengen perheestä tuntuu hyvältä. Tuntuu, että silloin jää enemmän aikaa lapselle, parisuhteelle, itselle. Elämästä ei tule selviytymistä.

Tahdon tehdä tämän asian erityisesti itselleni selväksi. Jo nyt, näin aikaisin. Että välttäisin uusien haaveiden kuopan. Me olemme saamassa jo niin paljon.