Minun juhannukseni.

Karvakorvia, juhannusvasta, kaksi pulloa jaffaa. Hetkiä sohvalla peiton alla pötkötellen ja sisältäpäin tulevia potkuja tunnustellen.

Voiko sydän särkyä onnesta?

Luojan kiitos en tiennyt, että voi olla näin onnellinen.

Ärsyttää

Vauva-lehti. Tyypillinen naistenlehti: otsikot ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta jutuissa ei päästä pintaa syvemmälle. Ja useimmat 'artikkelit' on tehty siten, että joku kertoo miten heillä tai hänellä asia on mennyt. Höttöä höttöä vailla mitään sellaista näkökulmaa, jota ei olisi itsekin osannut ajatella.

Hormonit. Olen ollut paljon tasaisempi ja onnellisempi kuin vuosiin, perusluonteeltani olen silti edelleen ailahtelevainen, seilaan iloisesti tunnetilasta toiseen. Kaikki, mitä sanon ja teen ei johdu raskaudesta ja hormoneista. Eihän niiltä syytöksiltä voi edes puolustautua! Sitten syytetään taas hormoneja. Ja hoitojen aikana paljon pahemmissa hormoni- ja tunnemyrskyissä olin nähtävästi huonokäytöksinen...

Muut raskaana olijat. Jos näen fb:ssä vielä yhdenkin raskausvalituksen... Ja ei, minä en halua vertailla raskauttani muiden kanssa ja ei, minä en halua jakaa tätä kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Kun joku valittaa vaivojaan, tulee samanlainen tunne, kun haarukalla riivitään paljaan kattilan pohjaa. Vihloo hampaissa asti. Saahan sitä valittaa, niin, mutta kuulijakunta kannattaa valikoida. Kiinnostuneitakin löytynee. Minä en ole se, jolle kannattaa avautua siitä, miten raskasta on olla taas juhannus selvinpäin.

Isot mahat. Miten voikin olla mahakateus, vaikka on itsekin raskaana? No, kun ei oma kasva, siten.

Bloggaaminen. Mitä hyötyä tästä on? Itse en saa tästä enää sitä mitä ennen sain. Monenlaisia aiheita on mielessä, mutta ei jaksa sitä paskaa kommenttilaatikossa, mitä erinäisten mietintöjen julkaiseminen tarkoittaisi. Päiväkirjan sivuilla kynä viuhuu useammin kuin ennen.

Hääkauppa.fi. Kun viimeinkin olisi ollut varaa ja uskallusta tilata kestovaippapaketti, ne olivat loppuneet ihan tyystin.

Kela. Hittoako ne pihtaavat sitä äitiyspakkausta.

Pyytämättä annetut neuvot. Kuka kysyi sinun mielipidettäsi?

Netti. Googlaatpa ihan mitä vain raskauteen liittyvää, niin kohta saat jo lukea hiukset pystyssä varmana tulevasta tuhosta. Anonyymeillä keskustelupalstoilla näyttäytyy massan älykkyyden taso? Lisäksi netti varastaa ihan liikaa aikaa. Juuri nytkin.

Synnytys ja synnytyspelko. Konsepti on kertakaikkiaan käsittämättömän huono. Miten saadaan omena mahtumaan avaimenreiästä, lohkaisi joku joskus. Hyvä kysymys. Tietoa on hankala löytää, lähes kaikki (netin kautta saatu) informaatio on väritetty julkaisijan näkemyksillä kivunlivityksestä/pelosta/luonnonmukaisesta synnytyksestä/sektiosta jne. (vrt. edellinen kohta)

Muut ihmiset. Luulin jo löytäneeni paikkani, mutta haen sitä edelleen.

Imetyshurmos. Ja kaikki muukin lapsiin liittyvä hurmos. En vain jaksa uskoa, että olisi olemassa yksi ja ainoa oikea tapa hoitaa asiat. Muistan järkyttyneenä lukeneeni joskus jo aikaa sitten jonkun muun blogista, miten rinnat olivat tulehtuneet ja verillä ja kommenttilootassa käskettiin tunkea kaali rintaliiveihin ja imettää vaan hampaat irvessä menemään. Järkytyin.

Neuleohjeet. Millä ?!&*!! niistä saa jotain tolkkua? Olisivat edes joka paikassa samalla tyylillä ilmoitettuna! Siitä on seesteisyys kaukana, kun kolmatta kertaa purkaa lupaavan neuloksen alun. Lankakin menee ihan syheröllejatkuvasta veivaamisesta.

Liljat. Mihin voi hävitä viime syksynä istutetut kymmenet liljansipulit? Miksi eivät nouse? Onko kukkapenkkini kirottu?

Pistetäänkö hormonien piikkiin?

Munasoluja luovuttamaan?

Matkan varrella on kypsynyt ajatus munasolujen luovuttamisen mahdollisuudesta. Ajatus oli jo melkein kuopattu, kun vaikutti siltä, ettemme saa soluillani vauvaa edes meille. Raskauden mittaan ajatus on palannut uudelleen mielen päälle.

Motivaationani olisi voimakas halu auttaa. Lapsettomuus on valtava menetys ja jos pystyisin omalta osaltani auttamaan edes yhtä ihmistä, se olisi ehkä suurinta, mitä koskaan olen tehnyt tai tulen tekemään. Antamaan elämän, jollekulle. Lapselle, äidille.

Näen kuitenkin muutaman ongelmakohdan, jotka ovat ajatuksissani vielä ratkaisematta. Ajankohtaistahan tämä ei ole pitkään aikaan, joten aikaa on pohdintojen jalostua.

Osa vasta-argumenteista ovat puhtaasti itsekkäitä. Toivon, että päätöksemme ainokaisesta pitää, emmekä koskaan enää astele takaisin sille tielle. Mutta mitä jos se ei pidäkään ja alamme kaikesta huolimatta toivomaan toista lasta? Mitä jos jossain vaiheessa luovutan soluja ja hoito repii mielessäni vanhat haavat auki? Mitä jos luovutushoito saa ajattelemaan ylipositiivisesti ja alan sen vuoksi haluta toista lasta? Kehoni on käynyt lävitse jo kolme munasolunkeräyskierrosta. Jos lähtisimme itse myöhemmin hoitoihin, olisi luovutuskerta vielä yksi kerta lisää ja kenties suoraan pois meiltä. Ja kuka tietää, mitä hormonit aiheuttavat terveydelleni pitemmällä aikavälillä? Se huoletti omienkin hoitojen aikana, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

Mietin myös oman kehoni toimivuutta. Solumäärät ja saatujen alkioiden määrä ja laatu eivät ole päätä huimanneet. Kelpaanko edes luovuttajaksi, onko tällä historialla mitään järkeä lähteä yrittämään? Se kaikki kenties kolmen solun tähden? Kelpaako luovuttajaksi lapsettomuudesta kärsinyt ja hoidot läpi käynyt ihminen ylipäätään?

Mitä jos luovuttaisin soluja, ja niistä ei saataisikaan alkioita tai niistä ei saataisi aikaan kestävää raskautta? Se kaikki, turhaan. Miltä sellainen pettymys tuntuisi? Mitä se aiheuttaisi?

Yksi näkökulma tästä kirjoituksesta jää käsittelemättä. Nykyisen lain mukaan lapsi saa 18 vuotta täytettyään tietää luovuttajan nimen. Sinne asti en ole ajatuskuvioissani vielä päässyt.

Paikko

Kiitos vielä kannustavista kommenteista edelliseen postaukseen!

Kävin loppujen lopuksi tänään uudelleen neuvolassa. Sain jo eilen puhelimessa vastaukset kysymyksiini ja jäin siihen käsitykseen, että tilanne ei ole hälyttävä. Tänään kuitenkin varmuuden vuoksi tarkistettiin kohdunsuun tilanne ja otettiin streptokokkinäyte. Paikat olivat kunnossa ja näytteessä menee noin viikko.

Supistustilanne on selvästi rauhoittunut viime viikosta ja väsymyskin on normaalitasolla.

Selällään nukkumisesta joku muukin kyseli... Sain saman ohjeen kuin jonkin kommentin linkissäkin oli: ei pitäisi olla haitaksi, jos ei tunnu pahalta ja yleensä siihen sitten herää, jos alkaa pahalta tuntumaan. Tarkoituksella en selälläni nuku, mutta lonkkakipujen vuoksi käännän kylkeä monta kertaa yössä ja nähtävästi toisinaan väsähdän siinä puolivälissä vaihtoa.

Raskaus on muuten edennyt normaalisti ja erinäisiä etappeja on saavutettu. Kelan paperit on täytetty ja äitiyspakkausta odotetaan isolla innolla. Vaunuista on muutettu mielipidettä - olin jo käytännössä valinnut Brion Kombit, mutta ehkä sittenkin Emmaljunga on parempi. Kalenterissa on merkinnät perhevalmennuksesta, synnärille tutustumisesta ja sokerirasitustestistä. Pikkuruisia bodyja on osteltu moniaita - mielikuvitus ei vielä riitä kuvittelemaan, millaisia muunlaisia vaatteita vauveli tarvitsee.

Mies nimitti minua odottavaksi äidiksi tänään. Se tuntui pysäyttävältä, hyvältä.

Negatiivinen neuvolakäynti

Olen jo aiemmin todennut, että en osaa pelata lääkäripeliä.

Tänään pitkään odotettu neuvolakäynti lähti väärille raiteille heti alusta alkaen. Vakinaisen hoitajan sijainen aloitti keskustelun kysymällä, minkä ikäisiä vanhemmat lapsemme ovat. Sanattomaksi veti.

En pidä valittamisesta ja erityisesti raskausvalitukset riipivät hermoja, mutta neuvola on mielestäni sellainen osoite, jossa kaikista raskausvaivoista voi ja tulee kertoa. Kerron tässä valitukseni aiheen: pari viikkoa on supistellut, päivittäin, päivä päivältä enemmän ja supistukset ovat tuntuneet myös selän puolella. Yhdistän tämän väsymykseen, jota olen kokenut kahden kuluneen viikon kiireiden, huonosti nukuttujen öiden ja viime viikon helteiden vuoksi. Ratkaisuksi ajattelin itse paria päivää sairaslomaa, jotta voisin kunnolla levätä ja saada voimia jaksaa juhannukselta alkavaan kesälomaan saakka. Sanottakoon, että verenpaine oli laskenut varsin rajusti, joten jonkinlaisessa kriisissä kroppani selvästi on ollut.

Tällaiset asiat eivät kuulu neuvolan piiriin. Jos haluaisin tutkittavan, onko supistuksista ollut haittaa, pitäisi lähteä terveyskeskuksen päivystykseen. Neuvolassa asiaa ei voida tutkia ennenkuin kuukauden päästä, jolloin minulla on lääkärineuvola. Sairaslomaa ei myöskään päivääkään voi kirjoittaa neuvolan puolelta.

Onko todellakin näin? Koen asian erittäin vaikeaksi uskoa. Miten teidän neuvolassanne?

Jäi tunne, että jäin ihan tyystin heitteille oman onneni nojaan. Kuukauden päästä tavataan ja lycka till vaan sinne asti. Muihin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin ei osattu vastata ja jäin siihen käsitykseen, että niistäkin voi kysellä sitten siellä päivystyksessä. Esim. siitä, että tutkitaanko streptokokkia yleensä ja voisiko supistukset johtua siitä tai onko selällään nukkumisesta haittaa.

Mitä sairaslomaan tulee, soitin neuvolan jälkeen työnantajalle, kerroin mikä tilanne on ja jäin täksi päiväksi kotiin. Lepo taisi tulla tarpeeseen, nukuin ihan koko päivän kunhan alkuun pääsin. Silti tuntuu unta riittävän vielä yöksikin.

Kysyttyä

Miltä vauvan potku tuntuu?

Se tuntuu ihanalta. Rakkaudelta, elämältä, voimakkaalta, oudolta, ärsyttävältä, kutittavalta, uudelta, onnelliselta, epätodelliselta muljahdukselta kohdussani. Kun murehdin, sisältä päin muistutetaan, että älä äiti huoli, täällä on kaikki hyvin.

Hyvästi doppleri

Vau-kirjan mukaan tästä eteenpäin isä kuulee sikiön sydänäänet mahan läpi tyhjän vessapaperirullan lävitse!