Virallista

Ensimmäinen virallinen äitiyslomapäivä on täällä! Aamulla odottelin kahvia ja kukkia sänkyyn, fanfaarin kera. Kahvi oli keittiössä pannussa, kukat edelleen saamatta, mutta hienon fanfaarin sentään kuulin.

Merkkejä ilmassa

Perhevalmennuksessa saatu lista synnytyksen lähestymisen merkeistä:

• kohdunpohjan laskeutuminen - check
• supisteluja - check
• ennustavat supistukset etenkin öisin - näitä oli, mutta ei ole enää
• painon tunne lantiossa, selkävaivat - check
• virtsaamistarve tihenee ja valkovuoto lisääntyy - check
• lapsivesi vähenee
• liikkeet vähenevät
• arkuus häpyliitoksessa - okei, en tiedä mikä on häpyliitos, mutta luulen, että check
• mieliala vaihtelee enemmän - check
• limatulppa irtoaa
• lapsivesi menee
• supistukset muuttuvat (kesto, rytmi, voimakkuus, tiheys)

Kaksi viimeistä tarkoittavat sitä, että synnytys on alkanut.

Huomenna tulee 35 raskausviikkoa täyteen. Siitä kun päästäisiin vielä viikko, niin olisin tyytyväinen, kaksi viikkoa, niin oltaisiin jo ihan täysiaikaisia. Enää ei kyllä tunnu siltä, että vauveli olisi ihan kohta syntymässä. Supistelutkin ovat rauhoittuneet, kunhan muistaa levätä tarpeeksi. Hassua ajatella, että synnytykseen voi mennä viikko tai vaikka päivä, niin, tai sitten voi mennä peräti seitsemän viikkoa vielä.

Vieläkään näitä etappeja ei uskalla etukäteen kalenteriin merkitä. Eipä sillä, raskausviikkoja on jälkikäteenkin erittäin helppo seurata, sillä ne menevät yhtä matkaa kalenteriviikkojen kanssa. Olen saanut olla raskaana koko tämän vuoden! En olisi todellakaan viime vuoden lopulla uskonut, miten erilainen tästä vuodesta tulee. Ja miten lähellä onnistuminen oli. .

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kuilu ns. tavallisiin odottajiin on kaventunut. Ajatukset keskittyvät sinne synnytykseen, vauvan hyvinvointiin ja tulevaan vauva-arkeen, kuten uskoisin suurimmalla osalla muillakin tässä vaiheessa raskautta tapahtuvan.

Odotukset vs. todellisuus

Raskausajan ilojen ja surujen pohtiminen jäi lapsettomuusvuosina vähäiseksi, mutta joitain ennakko-oletuksia muiden puheiden ja omien ajatusten pohjalta silti oli.

Raskaana oleminen on raskasta etenkin loppuvaiheessa. Tätä en ehkä ole vielä valmis arvioimaan, onhan viikkoja vielä jäljellä, toivon. Silti porskutellaan jo viikolla 35 ja edelleen odotellaan sitä kauhean vaikeaa ja raskasta aikaa. Onhan tämä erilaista, kuin normaali olotila, mutta etenkin nyt kun saa olla vain kotona ja mennä omaan tahtiinsa, olo ei ole mitenkään liian vaikea. Tiedostan olevani onnekas säästyessäni isommilta krempoilta - raskaus sopii minulle. Nähtäväksi jää, onko ihan lopussa olo jo todella niin tukala, että toivoo jo pääsevänsä synnyttämään. Tähänastisten kokemusten perusteella epäilen.

Vierailta ja tutuilta ihmisiltä tulee huomiota ja mahantaputtelua kiusaksi asti. Tämäkin on kohdallani osoittautunut myytiksi. Osa tuttavista kyselee enemmän voinnista ja asukin kuulumisista, osa vähemmän, mutta kukaan ei tungetteluun saakka. Kukaan ei ole mahaan edes yrittänyt koskea. Vieraat ihmiset eivät ole huomioineet tai kommentoineet mitenkään. Voi johtua myös mahan pienuudesta, tämän köllikän voi edelleen halutessaan piilottaa eikä koskaan ole viisasta arvuutella naiselta, mahtaako tämä olla raskaana, ellei tapaus ole täysin selvä.

Raskaana oleville neuvoja satelee joka puolelta. Tämä on ollut totta. Koskien niin raskaana olemista, ruokavaliota, hankintojen tarpeellisuutta, vauvan vaatteiden kokoa, liikuntaa, töissä olemista... Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat usein arvostelulta, pyynnöstä annetut arvokkailta.

Entistä elämää ei tule kaipaamaan. Kuvittelin, että lapsettomuusvuosina olisin ehtinyt mielessäni käydä luopumistyön niistä elämän pienistä iloista, joista perheellisenä joutuu luopumaan. Tai joiden järjestäminen on parhaimmillaan kovan työn takana. Viime aikoina olen tuntenut jonkin verran surua joutuessani pian - tai oikeastaan jo nyt - luopumaan monista aiemmin itsestäänselvinä pitämistäni asioista.

Kannan lapsettomuuden taakkaa aina mukanani. Uskon, että myös tämä on osoittautumassa kohdallani vääräksi luuloksi. Raskaus on parantanut niin paljon. Uskon ja toivon, että en tule kärsimään sekundäärisestä lapsettomuudesta. Koskaan ei voi tietää, mutta toivoa saa.

Keskenmenojen kipu hälvenee. Menetettyjäni en pysty unohtamaan, eikä tarvitsekaan. Enhän ole unohtanut muitakaan menetettyjä rakkaita. Surutyö lienee tehty, mutta kuolleet pysyvät huolellisimmastakin surutyöstä huolimatta kuolleina.

Lähtökuopissa

Vauva on laskeutunut ja kohdunkaula on lähtenyt lyhentymään.

Taidan pakata sen sairaalakassin.

Pysy kulta minussa vielä hetki.

33+2

Tunnustus

Sain Shaynalta tämän maukkaan tunnustuksen. Kiitos ja kiitos kauniista sanoistasi!

Haasteeseen kuuluu kertoa lempiväri, lempiruoka ja paikka, jossa haluaisi käydä.

Lempivärejäni lienevät murrettu sininen ja punainen. Bonuksena kerrottakoon inhokki: vaaleanpunainen.

Lempiruoka... Italialaisen keittiön puolelle taitaa mennä, erilaiset pastat ja lasagne ovat kestosuosikkeja.

Haluaisin käydä Ranskassa ja Thaimaassa, joskin totta puhuen kohde kuin kohde käy (joskin Haniaan en enää lähde). Venetsiaan haluaisin ehdottomasti palata jonain päivänä. Siellä ehdin vilaukselta päivän aikana nähdä, miten paljon sillä olisi annettavaa.

Haluan antaa tunnustuksen eteenpäin bloggaajalle, jolle en aiemmin ole tunnustusta jakanut, mutta jonka kirjoitustyylistä pidän kovasti. Näin ollen tunnustus lähtee Orkidealle Jäätymisiä-blogiin. Orkidea kirjoittaa koskettavasti suoraan sydämestä. Hän on ollut pitkään hiljainen, mutta on toivoakseni keskittynyt kuvun kasvatteluun.

Aika

Muistan bloganneeni tällä samalla otsikolla jo edelliseen blogiin. Tuolloin aloitin, että ajan kuluminen herättää ristiriitaisia tunteia. Niin voisin aloittaa nytkin.

Huomenna alkaa jo 34. raskausviikko. Vau-kirja ja raskauspäiväkirja kumpikin ovat kehoitelleet pakkaamaan sairaalakassia. Pian vauva olisi jo täysiaikainen. Mihin aika on oikein mennyt?

Päivät kiirehtivät toistensa ohitse, kompuroivat vauhdissaan toisiinsa, kiitävät, vilisevät, eivät pysähdy. Minä haluaisin viipyä näissä hetkissä. Jäädä tunnustelemaan pikkuisen potkuja, silittelemään kasvavaa vatsaa, laulamaan tuutulaulua, kun kukaan muu ei kuule.

Ajatus siitä, että ensimmäinen kerta on samalla viimeinen, kuristaa kurkkua. En haluaisi luopua.

Mutta saanhan niin paljon tilalle. Jonain syksyisenä päivänä. Sitä odotellessa jatkukoon kesä vielä hetken.

Viimeinen

Hyvinhän sinä olet jaksanutkin, sanoi neuvolalääkäri.

Työpaikalla tuttu hyörinä. Sähköposteja on tullut, niihin pitäisi reagoida. Sijaiselle vielä viimeiset ohjeet. Soita vaan jos on jotain kysyttävää. Pakkaan vähäiset koriste-esineet työpöydän nurkalta mukaani. Hassunkurisen kissapatsaan, afrikkahenkisen muistilapunpidikkeen, asiakkaan tuoman matkamuiston kaukomailta. Käyn läpi tietokoneen ja sähköpostin, poistelen henkilökohtaisimmat tiedot. Vedän vanhat matkalaskut silppuriin. Faksaan vielä viimeiset laskut. Lukitsen päivittäin töissä käyttämäni tunnisteen, heitän salasanalistan roskiin. Vastaan vielä yhteen asiakkaan puheluun. Ihan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtumassa.

Yhdeksän vuotta työelämässä putkeen. Nyt on minun vuoroni. Elää.

Olo on siltti haikea. Pärjäävätköhän ne? Pärjäänkö minä? Olisinko vielä sittenkin jaksanut? Luopumista.

Ei. Nyt on aika. Keskittyä hetki vain itseeni. Antaa keholle sitä lepoa, jota se on jo pitkään vaatinut. Minun ja vauvan hyvinvointi on nyt tärkeintä.

Autossa matkalla kotiin hymyilen.