Pikkuhiljaa olen tullut kaapista raskauteni kanssa.
Jonkinlaista itsensä uudelleen määrittelyä ja uudenlaisen roolin hakemista ihmissuhteissa on pitänyt harjoittaa. Mietityttää, että miten minut otetaan vastaan nyt, kun olen raskaana. Sen jälkeen, kun perheelliset ihmiset ovat joutuneet varomaan jo vuosia minun ympärilläni. Uskaltamatta puhua vapaasti lapsistaan ja raskauksistaan, suunnitelmistaan perheenlisäyksen saralla, uskaltamatta silittää vatsaansa minun nähteni.
Katua en voi, sillä oli tehtävä mikä oli tehtävä itsensä suojelemiseksi. Tuskin kukaan olisi pystynyt parempaan, jos osat olisivat toisin.
Mutkattominta kanssakäyminen ja raskaudesta puhuminen on tuntunut sinkkuystävien kanssa. Niitä ystävyyssuhteita lapsettomuus on vaurioittanut kaikkein vähiten (ja niihin tuleva vauva tulnee vaikuttamaan eniten). Varon silti korostamasta raskauttani ja puhun mielelläni vasta sitten, kun joku muu on ottanut asian puheeksi. Tässä iässä sinkkunaisillakin on jo enemmän ja vähemmän vauvankaipuu ja siihen päälle vielä elämänkumppanin puute - sinkkuus on kauan sitten lakannut olemasta huoletonta leikkiä.
Perheellisten kanssa kanssakäyminen hakee vielä uomaansa. Toisaalta haluaisin puhua raskaudesta ja vauvasta, joskus paljonkin. Toisaalta en tiedä, minkä verran asia muita kiinnostaa ja arastelen puhua. Toisaalta omat ajatukset ja huolenaiheet ovat erilaiset lapsensa tai useammankin jo kauan sitten (helpolla) saaneen. Olen myös arka arvostelulle ja vähättelylle. Ärsyttää myös tarve nostaa itseään helpommalla onnistuneiden yläpuolelle - ei lapsettomuus ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Erilaisen kylläkin. Toisaalta hävettääkin, kun ei ole itse pystynyt tukemaan ja kuuntelemaan muita. Onko minulla edes oikeutta toivoa itselleni tukea ja juttukumppania? Miten kehtaisin nyt kiinnostua enemmän heidän lapsistaan, kun en aiemmin siihen pystynyt?
Ja toisaalta - miten paljon pystyn ottamaan vieläkään vastaan? Olen pitkään määritellyt itseni lapsettomuuden kautta ja niin monet asiat ovat satuttaneet. Satuttavatko ne merkittävästi vähemmän nyt, kun olen itsekin raskaana? Enkö edelleen kavahda typeriä huomautuksia, tietynlaisia asenteita, tunne kateutta? Eivät ne tunteet pyyhkiydy olemattomiin plussan myötä. Muuttuneet ne ovat, sen tunnen jo nyt, iskut eivät osu yhtä syvälle eivätkä haavat tulehdu samalla tavalla.
Joidenkin perheellisten kanssa huolet ovat tuntuneet osoittautuvan turhiksi ja vastaanotto on ollut ihanan lämmin. Joidenkin reaktio jännittää siinä määrin, etten ole uskaltanut vielä kertoa raskaudesta.
Uskon, että löydän paikkani vielä. Pieniä murheita.
Siinä kestää kyllä ennen kuin tuntee itsensä kuuluvan "normaalien" äitien joukkoon, minusta tuntuu nyt vihdoin siltä. Tietysti jos puhutaan milloin "tehdään" toinen lapsi tulee kaikenlaista mieleeen, mutta muuten lapsettomuus ei varjosta mieltä.
VastaaPoistaItse olen yllättynyt todella positiivisesti niistä ystävistä, joiden raskauksiin en osallistunut millään tavalla kun itse olin hoidoissa. Vaikken ole jälkikäteen selitellyt mitään, ovat he kyselleet paljon raskaudesta ja vauvasta, ihan kuin "mitään ei olisi tapahtunut". Olemme lähentyneet.
Kiinnostus muiden lapsiin on herännyt myös pikku hiljaa. Eniten kiinnostaa tietysti muiden saman ikäisten jutut, mutta myös muuten. Ja niiltä kavereilta jotka hoitojen aikona saivat paljon lapsia, on viime vuoden kuluessa saanut paljon vinkkejä. Välillä mieluisia ja välillä ärsyttäviä :) Varsinkin alussa kun olin ihan sekaisin univelasta ja hormoneista, niin pahoitin mieleni kun kaikki neuvoi tekemään eri tavalla kuin minä tein (muka arvostelivat minun valintoja?), mutta nyt on ollut ihana kun on voinut kysyä vinkkejä kiinteiden syömisiin, sairasteluihin tai vaikka kysellä kakan väristä :)
Se paikka löytyy varmasti.
Toivottavasti onnistut vauvan synnyttyä olemaan nostamatta itseäsi muiden "yläpuolelle", tarkoittaen sitä että sinulla ei olisi niin kovia odotuksia itsellesi niinkuin minulla oli. Kun tätä vauvaa oli NIIIIIIIN kauan toivottu ja odotettu, oli hirveää huomata että ensimmäiset kuukaudet olivat todella hankalia ja en oikeasti nauttinut niistä, ja oli ihan kamala omatunto kun valitin enkä hehkunut onnesta. Sitä ei ehkä lapsettomuuden jälkeen salli itselleen niin paljon negatiivisia tunteita, mutta ne kuuluvat asiaan.
Minullakin on eräs ystävä (oikeastaan miehen kautta), jonka kanssa olisimme saaneet lapsen samaan aikaan jos olisimme onnistuneet heti. Nyt lastemme ikäeroksi tuli kaksi vuotta. Ystävä olisi varmasti halunnut olla mukana kannustamassa, mutta vetäydyin hänestä täysin eikä ajatukseni häntä kohtaan olleet aina kauniita. Ärsytti, koska he olivat kuulemma onnistuneet "kertalaakista".
VastaaPoistaHeti kun ystävä sai tietää vauvastamme, hän suorastaan pomppi ilosta ja sanoi, että oli aina ajatellut, että saamme vielä pojan (niin kuin saimme). Siitä lähtien hän on ollut hengessä mukana, ja loppujen lopuksi päätin, että pyydämme häntä kummitädiksi. Välillä hieman hävettää, koska itse en ole osoittanut samaa tukea kuin olisin häneltä saanut alusta asti.
No jaa... summa summarum. Mitähän tällä haluan sanoa? En oikein tiedä itsekään. Ehkä sen, että kun tilanteet muuttuvat, juuri niistä ihmisistä voi tulla läheisiä, jotka alun perin on itse torjunut. Onneksi tämä ihminen ei ole kokenut torjuntaani sellaiseksi, että haluaisi torjua minut nyt. :)
Ethän kutsuisi noita ihmisiä ystäviksesi, jos he olisivat typeriä ja sinulle merkityksettömiä. Ystävyys kestää kyllä monenlaista:)
VastaaPoistaOlen miettinyt ihan samanlaisia asioita. Edelleen katselen suuria mahoja ja huomaan kasvoillani kateellisen ja ärsyyntyneen ilmeen, ennemmin kuin onnellisen. Onkohan se juurtunut syvällekin ja helpottaakohan tämä tunne koskaan? Olen myös huomannut arvostelevani nuoria äitejä (ja miksei vanhempiakin) kun he huutavat lapsilleen syyttä suotta... -enhän minä niin tekisi. Kaikkea tälläistä tulee ajateltua ja tosiaan kun on tullut ystävien kanssa (lapsettomien siis) manattua raskaana olevia ihmisiä, kuinka he pissaavat aivonsa monesti pönttöön, niin ajattelen ajattelevatko ne nyt minusta samoin? No nämä on kai näitä ajatuksia joiden kanssa pitää elää. Ihanaa miten pitkällä jo olet ja onnea sydänäänistä <3
VastaaPoistaTäällä on käyty ja käydään edelleen juuri samanlaisia mietteitä ja tuntoja. Niihin on vaikea löytää mitään suoraa ja oikeaa vastausta. Aika näyttää miten ja kenen kanssa voit asioita jakaa. Tsemppiä!
VastaaPoista