Pikkuhiljaa olen tullut kaapista raskauteni kanssa.
Jonkinlaista itsensä uudelleen määrittelyä ja uudenlaisen roolin hakemista ihmissuhteissa on pitänyt harjoittaa. Mietityttää, että miten minut otetaan vastaan nyt, kun olen raskaana. Sen jälkeen, kun perheelliset ihmiset ovat joutuneet varomaan jo vuosia minun ympärilläni. Uskaltamatta puhua vapaasti lapsistaan ja raskauksistaan, suunnitelmistaan perheenlisäyksen saralla, uskaltamatta silittää vatsaansa minun nähteni.
Katua en voi, sillä oli tehtävä mikä oli tehtävä itsensä suojelemiseksi. Tuskin kukaan olisi pystynyt parempaan, jos osat olisivat toisin.
Mutkattominta kanssakäyminen ja raskaudesta puhuminen on tuntunut sinkkuystävien kanssa. Niitä ystävyyssuhteita lapsettomuus on vaurioittanut kaikkein vähiten (ja niihin tuleva vauva tulnee vaikuttamaan eniten). Varon silti korostamasta raskauttani ja puhun mielelläni vasta sitten, kun joku muu on ottanut asian puheeksi. Tässä iässä sinkkunaisillakin on jo enemmän ja vähemmän vauvankaipuu ja siihen päälle vielä elämänkumppanin puute - sinkkuus on kauan sitten lakannut olemasta huoletonta leikkiä.
Perheellisten kanssa kanssakäyminen hakee vielä uomaansa. Toisaalta haluaisin puhua raskaudesta ja vauvasta, joskus paljonkin. Toisaalta en tiedä, minkä verran asia muita kiinnostaa ja arastelen puhua. Toisaalta omat ajatukset ja huolenaiheet ovat erilaiset lapsensa tai useammankin jo kauan sitten (helpolla) saaneen. Olen myös arka arvostelulle ja vähättelylle. Ärsyttää myös tarve nostaa itseään helpommalla onnistuneiden yläpuolelle - ei lapsettomuus ole tehnyt minusta parempaa ihmistä. Erilaisen kylläkin. Toisaalta hävettääkin, kun ei ole itse pystynyt tukemaan ja kuuntelemaan muita. Onko minulla edes oikeutta toivoa itselleni tukea ja juttukumppania? Miten kehtaisin nyt kiinnostua enemmän heidän lapsistaan, kun en aiemmin siihen pystynyt?
Ja toisaalta - miten paljon pystyn ottamaan vieläkään vastaan? Olen pitkään määritellyt itseni lapsettomuuden kautta ja niin monet asiat ovat satuttaneet. Satuttavatko ne merkittävästi vähemmän nyt, kun olen itsekin raskaana? Enkö edelleen kavahda typeriä huomautuksia, tietynlaisia asenteita, tunne kateutta? Eivät ne tunteet pyyhkiydy olemattomiin plussan myötä. Muuttuneet ne ovat, sen tunnen jo nyt, iskut eivät osu yhtä syvälle eivätkä haavat tulehdu samalla tavalla.
Joidenkin perheellisten kanssa huolet ovat tuntuneet osoittautuvan turhiksi ja vastaanotto on ollut ihanan lämmin. Joidenkin reaktio jännittää siinä määrin, etten ole uskaltanut vielä kertoa raskaudesta.
Uskon, että löydän paikkani vielä. Pieniä murheita.