tiistai 17. toukokuuta 2011

Puolimatkan krouvissa (huom. mahakuvavaroitus!)


No niin. Kuva tältä päivältä puolivälin kunniaksi, 20+0. Ehkä jonain päivänä saan laittaa kuvan oikeasta mahasta.


Maanantaina oli neuvola ja kaikki oli paremmin kuin hyvin. Vauvelista on otettu mitat edellisen kerran maaliskuussa ja nyt onneksi viimein mitattiin jälleen. Olen pelännyt kovasti, että rakenneultrassa sanotaan ensimmäisenä, että tämähän on jäänyt viikkoja kehityksestä jälkeen. Mutta päälakimitta vastasi viikkoa 19+4 päivänä 19+6 eli oikein hyvä. Pään halkaisija korvien kohdalta oli jo miltei viisi senttiä! Ihan mieletöntä! Vauveli on jo iso.



Torstaina pääsen käymään lääkärin pakeilla ja kohdunsuun tilanne tarkistetaan. Menkkamaisia jomotuksia on ollut aina toisinaan, alkuviikosta jälleen kovastikin. Siinä määrin, että näin yöllä unta, jossa vauva jo syntyi, näillä viikoilla. Toivon mukaan kaikki on niinkuin pitääkin ja pääsen lähtemään huolettomana reissun päälle. Reissussa tulee kyllä mahdoton ikävä miestä ja elikoita ja kotia. Oletettavasti tässä järjestyksessä.



Pelot pysyivät välillä jo ihan hyvin kurissa, mutta nyt ne tekevät taas paluuta. Ilmeisesti olen alkanut tuntea liikkeitä, sillä tajusin yhtenä päivänä hätääntyväni, kun en ollut tuntenut niitä koko päivänä. Hyvin hentoisia liikkeitä tunnen aina toisinaan, välissä saattaa mennä useampikin päivä, kun en tunne mitään. Doppler on ollut päivittäin käytössä, vaikka minun pitäisi pikkuhiljaa kovettaa itseni ja antaa se takaisin. Tuntuu pahalta, kun pelko varjostaa tätä ainutlaatuista raskausaikaa. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin ja hyvin suurella todennäköisyydellä on myös jatkossa ihan riittävän hyvin. Haluaisin olla yhtä huoleton, kuin suurin osa lähipiiristäni vaikuttaa raskausaikana olevan. Olettaa kaiken menevän hyvin, meille syntyvän vauvan syksyllä eikä vaihtoehdot kävisi edes mielessä! Tällä taustalla se lienee mahdotonta tai jos se olisi mahdollista, mahtaisi kyseessä olla ilmiö nimeltä kieltäminen.



Neuvolassa vakiohoitajamme joutui pidemmälle sairaslomalle ja samasta ikkunasta lensi ulos saamani erityiskohtelu. Eipä enää kysytä, että milloin haluan seuraavan neuvolakäynnin eikä myöskään enää ultrata vakiona. Nyt pitäisi muka jotenkin pärjätä neljä viikkoa seuraavaan käyntiin. Luulenpa, että menen parin viikon päästä ylimääräiselle näyttökäynnille. Toisaalta, jos jatkossa kuunnellaan vain sydänäänet, pystyn sen kyllä tekemään kotonakin. Katsotaan, miten tilanne kehittyy.



Tällaisia jaaritteluja tällä kertaa, kiviäkin kiinnostaa.



post signature



Ps. En olisi ikinä, en ikinä, enää jaksanut uskoa joskus olevani raskauden puolivälissä. Puolivälissä! Minä?!? Raskaana?!
Kuin tavalliset ihmiset.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Kärsimättömyyttä

Aiemmin en kertakaikkiaan ymmärtänyt niitä tarinoita, miten nainen saa yhtäkkiä kuulla olevansa vaikkapa kuudennella kuulla raskaana. Mietin, että miten ihmeessä sen voi olla huomaamatta?!

No voi sen, kun maha ei vaan kasva. Ei kasva!

Hitto kun tietäisi varmaksi tuntevansa edes niitä liikkeitä. Ostan illaksi vähän karkkia ja koetan hätyytellä niillä vauvelia liikkeelle.

Eikä ole niin epäterveellistä kuin miltä kuulostaa, älkää huoliko, ei ne karkit kauaa mahassa viihdy.

post signature

Ps. Oikeasti en ole kärsimätön, vaan hyvin huolissani siitä, onko vauvalla varmasti kaikki hyvin ja olen hermostuneempi päivä päivältä rakenneultran lähestyessä. Kolmen viikon neuvolataukoa en kyllä enää uudelleen ota, tämä on minulle liian pitkä aika pärjätä omillaan. Vaikka on sääli, että raskausajan on joskus päätyttävä, on suunnaton helpotus kun jonain päivänä vauvan hyvinvointi ei ole enää yksin minun vastuullani.

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Ryminällä raskauskaapista ja vauvan ensimmäinen ulkomaanmatka

Tällä viikolla paikkani tuli julkiseen hakuun, asiakkaat ovat jo soitelleet ja kyselleet, mihin olen menossa. Pakko on ollut kertoa, vaikka vielä-yksi-ultra-ennenkuin-kerron tuntuisi edelleen hyvältä taktiikalta.

Niin, yksi ultra. Rakenneultra. Puolivälin pysäkki.

Ensi viikossa on muutakin jännitystä kuin rakenneultra. Jos kaikki on hyvin, vuorossa on vauvan ensimmäinen ulkomaanmatka, Kreikkaan. Arvoin pitkään uskallanko lähteä, lähinnä toksoplasmoosin vuoksi. Sitähän minulla ei ole ollut ja Kreikassa se on huomattavasti yleisempi, kuin täällä. Kun minulle tarpeeksi monta kertaa toistettiin, että kunhan syön kunnolla kuumennettua ruokaa niin vaara on pieni, sain tehtyä päätökseni. Enää ei pelota, mutta askarruttaa kyllä, mitä uskallan syödä. Ruokien suhteen listerian ja tokson suhteen olen ollut hyvin tarkka, mutta muutoin en ole suhtautunut ruokarajoituksiin kovin tiukasti. Useimmat muut rajoitukset ovat sellaisia, että pienistä määristä ei ole haittaa. Toksoplasmoosiin tai listerioosiin taasen ei voi sairastua vain vähän.

Vinkkejä vatsansisäisen asukin kanssa matkailuun otan ilolla vastaan! Etenkin siitä syömäpuolesta kuulisin mielelläni, miten muut ovat tehneet. Nähdäkseni ainakin pitsaa ym uskaltaa syödä - siinähän koko paketti on ollut uunissa. Kasvikset on ilmeisesti muuten unohdettava viikoksi, mutta uskaltaisiko hedelmiä syödä itse kuorien ja pesten? Meillä on huoneistohotelli jääkaapilla ja keittiönurkkauksella, joten tarvittaessa jotain pientä voi asunnollakin kokkailla. Melkoista asennemuutosta matka kyllä vaatii, tähän saakka kaikkea on estoitta maistettu.

Vauvan liikkeet ehkä tuntuvat, ehkä eivät. En halua myöntää tuntevani, itsellenikään, ennenkuin tiedän varmaksi.

Uusimpana huolena on mahan kasvun puute ja painonnousun puute. Ei kasva, ei nouse. Voiko vauvakaan kasvaa kunnolla, kun ei se missään näy?! Vauvelista on otettu mitat ultrassa viimeksi maaliskuun lopulla, olisi kiva tietää, että onko se kasvanut niinkuin pitää.

Päätös olla kysymättä sukupuolta etukäteen on horjumassa. Tieto voisi auttaa luomaan mielikuvia vauvasta ja tekemään vauvan tuloa konkreettisemmaksi omassa mielessäni. Päätös kysymisestä tai kysymättä jättämisestä on täysin minun tehtäväni. Mieheni ei usko, että ultrassa nähty sukupuoli kuitenkaan pitäisi paikkaansa.

Vaaleanpunaisia pehmoisia päiviä.

post signature

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Kenen onni?

Tämän kirjoituksen piti alunperin tulla pariksi tälle mm. osittain keskenään ristiriidassa olevien ajatusten vuoksi, mutta kirjoittelu siirtyi laskutuskriisin ja muiden asioiden takia myöhempään ajankohtaan.

Heitin joskus aiemmin sivulauseessa, että kenenkään ei tarvitse olla meidän puolestamme onnellinen. Haluan avata tuota ajatusta lisää.

Nyt kun olen itse raskaana, ajattelen monesta asiasta vähän eri tavalla kuin ennen ja tavallaan tunnen, että minulla on oikeus sanoa mielipiteeni kärkkäämmin kuin aiemmin. Koska nyt pystyn puhumaan myös omasta kokemuksestani.

Minusta tuntuu, että tämä raskaus ja vauva on vahvasti minun ja mieheni välinen asia. Meille on annettu enemmän, kuin uskoimme koskaan saavamme. Se, mitä muut ajattelevat ja miten suhtautuvat, on toisarvoista. Kyseessä on meidän vauvamme ja se on meidän elämämme, joka on muuttumassa. Älkää käsittäkö väärin, jos ihmiset ovat innostuneita ja onnellisia meidän puolestamme, se tuntuu oikein hyvältä ja arvostan sitä. Mutta se kaikki on extraa. Me emme voisi olla yhtään enemmän onnellisia emmekä olisi yhtään vähemmän onnellisia, vaikka kukaan muu ei olisi innostunut meidän vauvastamme. Poikkeuksena ainoastaan lapsen tulevat isovanhemmat, heiltä odotan vähintään kiinnostusta asiaa kohtaan.

Tämän ymmärtäminen on ollut todella vapauttavaa. Jos vain olisin ymmärtänyt asian, kun olin vielä lapseton, olisin päässyt paljon vähemmällä. Pidin itseäni niin huonona ihmisenä, kun en pystynyt iloitsemaan toisten onnesta ja olemaan tukena. Nyt, vaikka vauvauutiset riipivätkin, minun on helpompi olla tunteideni kanssa. Minunkaan velvollisuuteni ei ole olla kenenkään puolesta onnellinen.

Mietityttääkin, että mistä kumpuaa vaatimus toisen puolesta iloitsemisesta. Tuleeko se todella ulkoapäin vai onko se sisäänrakennettu ajatus siitä, miten asioiden pitäisi yleisesti hyväksytyssä järjestyksessä olla? Jos se tulee ulkoapäin, miksi sitä jotkut vaativat? Ja miksi nimenomaan niiltä, joille asia on kipeä?

Useimmat lapsettomat lienevät kuulleet raivostumiseen saakka miten toisten onni ei ole itseltä pois. Tiedättekö mitä? Se ei ehkä teknisesti ottaen ole niin, mutta se voi tuntua siltä. Miten toisten plussat, vertaistuenkin, saattavat tuntua suoraan omilta miinuksilta.

Mutta se, jos joku ei iloitse meidän puolestamme, se ei todellakaan ole meiltä pois.

post signature