Mikä on muuttunut - osa 1

Ajattelin kirjoitella raskauden mittaan aina toisinaan päivitystä henkiseen olotilaan. Miten ajatukset ja tunne-elämä ovat muuttuneet lapsettomuusajoista. Jotka ovat edelleen pelottavan lähellä.

Vaikka olen pelännyt hirveästi, oloni on kuitenkin positiivisempi kuin aiemmin. Vaikka tunnen pelkoa ja huolta, toivoa on nyt enemmän kuin koskaan ja tilanne on myös parempi kuin koskaan ennen. Pelon määrä vaihtelee suuresti ja tänään, hyvin nukutun yön jälkeen, tuntuu taas vähän helpommalta. Mutta tässä postauksessa ei ollut tarkoitus puhua pelosta.

Raskausuutisia olen kuullut ystävänpäiväkortin lisäksi muualtakin ja epäilen kuulevani pian vielä yhden. Reaktio uutisiin ei ole ollut yhtään parempi, kuin aiemminkaan. Vituttaa, pelkästään. Mutta se tuska omasta tilanteesta on jäänyt pois, joten kaiken kaikkiaan uutiset on helpompi ottaa vastaan. Ne eivät myöskään jää kaivelemaan samalla tavalla, kuin ennen. En ole uutisten kuulemisen jälkeen miettinyt asiaa ollenkaan. Nähtäväksi jää, mikä on reaktio, kun lähipiiristä kuuluu uutisia seuraavan kerran. Pystynkö tuntemaan iloa pitkästä aikaa? Toisaalta lähipiiristä seuraavat uutiset olisivat toisen, kolmannen, neljännen ja jopa kuudennen lapsen tulosta ilmoittavia, se voi vaikuttaa siihen, miten reagoin. Toisaalta nyt oman raskauden myötä ajatus siitä, että kenenkään ei tarvitse olla minun puolestani onnellinen, on hyvin vahva. Me olemme omasta puolestamme jo niin siunattuja.

Aamulla katsoin yhden jakson Sydänääniä. Siinä oli tällä kertaa pariskunta, joka odotti toista lastaan. Ilmeisesti nainen oli tullut (tietosesti) raskaaksi heti edellisen saatuaan. Pitäisikö sanoa tehtyään. Hänen jatkuvaa valitustaan siitä, miten raskasta on olla taas raskaana, oli hyvin vaikea kuunnella. Ärsytti. Vaikka varmasti on ollutkin raskasta, mutta lapseton minussa huusi: miksi piti tehdä heti toinen, jos se noin hiton rankkaa on?

En silti usko, että olisin itse jokin yli-ihminen, joka ei koskaan valita mistään vaivasta. Tällä hetkellä on hyvin helppoa olla valittamatta, sillä ainoa vaiva on sydäntäraastava pelko. Raskauden edetessä voi tulla tarvetta avautua ja ihan varmasti viimeistään kesällä (jos kaikki menee hyvin) tunnen oloni tukalaksi. Toivon osaavani silloin valita, kenelle ja miten asiasta valitan. Sarjassa nainen eli tietenkin sitä omaa todellisuuttaan ja mistäpä sen tietää, oliko jakso tahallaan leikattu sillä tavoin, että vain negatiiviset tunteet tulivat esille. Ja luultavasti sarjaan on haluttu saada mahdollisimman erilaisia tarinoita ja ihmisiä.

Koiranpennut ovat edelleen söpömpiä kuin (vieraat) vauvat. Olen katsonut Sydänääniä-sarjaa kaksi jaksoa, enkä kummallakaan kerralla ihmeemmin liikuttunut mistään. Kuitenkin erilaiset kirjoitetut kuvaukset äitiyden nostattamista tunteista ja hetkistä liikuttavat kyyneliin saakka, joten pehmentymistä on tapahtunut. Enhän ennen mielelläni edes lukenut sellaisista kohtaamisista.

Lapsettomuusblogien lukeminen tuntuu rankemmalta, kuin ennen. Toivoisin niin kovasti, että jokainen kanssabloggaaja pääsisi kokemaan raskauden tai adoptiosta haaveilevat saisivat omat nyyttinsä.

Pilvet ovat hiljalleen väistymässä, auringon säteet näkyvät jo.

Kaikille hysteerisille odottajille

Klikkailin varovasti odotuspuolella etsien kenties vertaistukea... Noh, mihinkään ketjuun en jaksa vakinaiseksi ilmoittautua, mutta tuen löysin. Tässä teidänkin iloksenne:

Raskaudesta humoristiseen tapaan a la Frizzante:

1. Vessassa kannattaa käydä tarkistuksella aina, kun mitä tahansa lorahtaa pöksyihin, tai siellä tuntuu jotain märkää, tai edes hiukan kosteaa. Tarkistuksia ei kannata unohtaa myöskään silloin, kun mitään edellä mainitusta ei ole havaittavissa.

2. Raskauden ajaksi kannattaa kaikki muut kuin valkoiset alushousut työntää kaapin perukoille. Muut värit häiritsevät ikävästi erilaisten eritteiden tarkastelua. Myös vessapaperin on hyvä olla täysin valkoista.

3. Jos mikä tahansa oire katoaa, kannattaa vaipua epätoivoon. Jos esim. rinnat ovat normaalisti arat ja yhtenä päivänä eivät olekaan, niitä kannattaa tunnustella, tökkiä ja puristella niin, että ne lopulta ovat taas hellänä.

4. Jos ilmaantuu mikä tahansa oire, kannattaa se välittömästi googlettaa. Ei tarvitse käydä läpi montaakaan linkkiä kun jo löytää todisteita siitä, että juuri tämä oire on jollakulla ollut ensimmäinen merkki km:sta tai muusta ikävästä.

5. Jos saavuttaa jonkun rajapyykin (esim. rv 12), kannattaa taas kääntyä netin puoleen. Hyvin helposti löytää kertomuksia, jotka palauttavat sinut maan pinnalle (esim. km viikoilla 14, 16 ja 18).

Ja lähdehän oli KaksPlussan palsta. Googlasin ensin hymyillen raskausviikkoa yhdeksän, löysin vain tietoa siitä, miten se on koko raskausajan riskialttein viikko, panikoin ja löysin tämän. Kummasti pisti hymyilemään, en ole yksin!

Olotilapäivitys

Tästä portista aiemmin kulkeneet ovat sanoneet, että ultran jälkeen mielenrauhaa kestää noin viikon. Enpä olisi arvannut, miten totta se on. Odotan seuraavaa ultraa kauhulla.

Kulunut viikko on sujunut kuitenkin paljon rauhallisemmissa merkeissä, kuin edeltäjänsä. Huomenna alkaa jo yhdeksäs raskausviikko. Fyysinen vointini on edelleen liiankin hyvä. Henkinen hyvinvointi vaihtelee. Viime yönä heräillessäni päällimmäisenä oli vahva onnellisuuden tunne. Tuntuu, että huolista ja peloista huolimatta mieli alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, että kroppa on raskaana.

Tänään lainasin ja luin ensimmäisen raskausaiheisen kirjan. Kirjassa puhuttiin raskaana olemisen tunteesta ja siitä, että jos tuo tunne häviää, se tietää pahaa. Ikävän epämääräistä ja ikävän huolestuttavaa. Onko se sitten onni, ettei fyysisesti tunnukaan mitenkään erikoiselta? Oireet eivät voi hävitä, jos niitä ei koskaan ole ollutkaan.

Ehkä minun oireeni ovat vain henkisiä. Mielialanvaihtelut ovat jokapäiväinen ilmiö ilman raskauttakin, joten niitä ei auta laittaa raskauden piikkiin. Olen ollut äkkipikaisempi, helposti ärsyyntyvä ja ottanut hyvin herkästi itseeni.

Lenkkeilyä olen uskaltanut pikkuhiljaa aloitella vuodon jälkeen uudelleen. Muitakin liikuntamuotoja pitäisi miettiä.

Vihaan

Vihaan sitä valuvaa tunnetta, joka pakottaa tarkastuskäynnille vessaan vähintään kerran tunnissa. Lugeja ja valkovuotoa, tiedetään. Onneksi.

Tunnustuksia

Olen ilokseni saanut monta tunnustusta, jotka häpeäkseni ovat jääneet roikkumaan jakamista vaille. Kurittomana naisena en noudata täysin sääntöjä, vaan teen oman pääni mukaan (kuten me naiset niin usein teemme). Kaksi ensimmäistä palkintoa olen saanut vanhan blogin puolelle ja viimeisimmän tähän blogiin, joskin oletettavasti vanhoilla ansioilla :)













Tämän pinkin ihanuuden sain Annalta ja se lähtee eteenpäin Shaynalle.

Tämän tyylikkään palkinnon sain Uninalta ja se lähtee eteenpäin Annalle ja Takussa -blogille.

Tämän komistuksen sain Veronalta ja Pikku Hiireltä ja se lähtee eteenpäin Eileithyialle.

Viimeisimpään tunnustukseen kuuluu blogiaiheisia kysymyksiä, joihin tässä vastaan. Muihin tunnustuksiin kuuluisi kertoa viitisen asiaa itsestä.

Milloin aloitit blogisi?

Tämän blogin aloitin tämän viikon maanantaina, 14.2.2011. Alkuperäisen blogin aloitin 15.2.2008 hetkellisestä mielijohteesta.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea blogisi käsittelee?

Tämä blogi käsittelee raskautta ja elämää ja niiden herättämiä tunteita lapsettomuuden jälkeen siten, miten subjektiivisesti ne koen. Muita aiheita sivuan sattumanvaraisesti.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Lukemani kirja Petit angalaise. Onneksi luin, onneksi innostuin, onneksi aloitin. Tämän blogin aloitukseen innoitti uusi elämänvaihe.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Uutena blogina ja blogisovelluksena kaikki tuntuu vielä olevan vaiheessa. Ensimmäisenä pitäisi etsiä tai tehdä mahdollisimman sopiva ulkoasu, sitten miettiä gadgetit kuntoon, linkkilistat, kategoriat... Näin uudessa alussa voin välttää ne tekniset asiat, joihin en ollut tyytyväinen alkuperäisessä blogissani. Löysinkin jo hienon blogipohjan, mutta jouduin vaihtamaan sen tarkemman tarkastelun jälkeen. Toiveissa olisi valoisa, toiveikas, vähän särmikäs eikä liian imelä pohja.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Annan kirjoituksiin paljon itsestäni ja sen lisäksi, että kirjoittaminen on tunteiden purkamisen vuoksi välttämätöntä, nautin suuresti tekstin tuottamisesta ja uskon sen jossain määrin näkyvän lopputuloksessa. Pyrin kirjoittamaan vaikkakin subjektiivisesti, kuitenkin yleisluontoisella tavalla, enkä halua tästä tulevan pelkästään henkilökohtaista odotuspäiväkirjaa.

Ainokainen

Vaikka olemme kertoneet uutisemme niin harvalle, olemme silti jo joutuneet ottamaan kantaa tulevaan lapsilukuumme.

Tässä olemme mieheni kanssa samoilla linjoilla: jos saamme tämän pitää, emme enää lähde uusiin hoitoihin. Minä en halua enää koskaan astella takaisin siihen helvettiin. Olenkin jo ennalta ajatellut, että teen sen selväksi kaikille, mutta yllätyin joutuessani asian eteen jo niin pian. Eihän asia ole vielä etäisestikään ajankohtainen.

Jos saamme pitää pienemme, se on jo niin suuri ihme, niin valtavan kiitollisuuden paikka, että tuntuisi ahneudelta pyytää vielä lisää. Mutta vielä ovat kaukana ne ajat, kun voin itse tuntea, miltä sekundäärinen lapsettomuus tuntuu. Ja jos pystymme päättämään ja pysymään päätöksessämme, ettemme hoitoihin lähde, niin tulenko silloin koskaan sitä tuntemaankaan? Minua ei voitane määritellä sekundäärilapsettomaksi, jos en koskaan sitä toista toivokaan. Uskon vahvasti siihen, että jos toista lasta lähtisimme yrittämään, se tie nielisi mukanaan ihan samalla tavalla, kuin ensimmäisen kohdalla. Ja meidän kohdallamme sekään tie tuskin tulisi olemaan helppo.

Ajatus kolmen hengen perheestä tuntuu hyvältä. Tuntuu, että silloin jää enemmän aikaa lapselle, parisuhteelle, itselle. Elämästä ei tule selviytymistä.

Tahdon tehdä tämän asian erityisesti itselleni selväksi. Jo nyt, näin aikaisin. Että välttäisin uusien haaveiden kuopan. Me olemme saamassa jo niin paljon.

Tervetuloa

Hei!

Minä olen Sydänjää.

Meillä on takana lapsettomuutta kolme vuotta, neljä kuukautta, yksi viikko ja yksi päivä. Näin jälkeenpäin ajatellen kuvaisin kulunutta aikaa lyhyehköksi. Niin monen polku on paljon pitempi. Eikä polun mitalla tunnu olevan merkitystä, ei nyt enää, kun tie on niin hyvä kulkea.

Meidän lapsettomuutemme mitan voi määritellä myös toisin. Sen voi määritellä kolmella ICSI:llä, kuudella alkionsiirrolla, kolmella raskaudella ja kahdella keskenmenolla. Näin määritellen muistan polun pitkänä, pimeänä ja raskaana.

Nyt olen raskaana, tukevasti, toivoakseni, enkä halua enää palata entiseen. En halua enää koskaan kärsiä lapsettomuudesta. Saavutanko tavoitteeni? Tässä blogissa tilitän ajatuksiani raskaudesta ja elämästä lapsettomuuden jälkeen.

Tervetuloa mukaan niin uudet kuin vanhat lukijat!