Vauvauutisia.
Ontto tyhjyys, kylmä viima läpi sisuksien. Halu rynnätä vessaan itkemään. Sydän jyskyttää rinnassa kuin halutakseen karata. Kaukainen muisto siitä, että joskus on pystynyt onnittelemaan, jopa innostumaan.
Ei, nämä eivät ole helpottaneet yhtään. Edelleen mitä lähempää, sitä pahemmin se viiltää. Oliko pakko?
Minä olen varmaan maailman pienin ihminen.
Paino on pysynyt aisoissa. Tänään sain puntariin saman lukeman kuin ensimmäisellä neuvolakerralla. Tällä hetkellä näyttää hyvältä sen suhteen, että puoliväliin pääsisin ilman suurempaa painonnousua. Lähtöpainoni vuoksi tämä oli suositus.
Hemoglobiini oli noussut entisestään, uusin lukema oli 145.
Hyvä minä!
Vauvalla on mielettömän pitkät jalat. Raukka on perinyt äitinsä koivet. Näillä istutaan polvet suussa linja-autot ja lentokoneet.
17+0
Minulle on tapahtumassa jotakin. Jotain, joka pistää ajatukset juoksemaan, muuttamaan muotoaan tavalla, josta en vielä saa otetta. Sydämen lyömään kiihkeämmin. Hymyn karkaaman huulille ja kyyneleet silmäkulmiin, sillä toisella tavalla.
Aurinko ei ole yhtenäkään keväänä ollut näin kirkas. Sulava maa tuoksuu paremmalta kuin koskaan. Kurkia, joutsenia, tulviva Pohjanmaa, ensimmäiset krookuksen kukat. Minun maailmani.
Valmistautumisia, kevääseen, pääsiäiseen ja muuhunkin. Ohran oraita, hellyttävän pikkuruisia keltaisia tipuja, luopuminen siitä viimeisestä jouluvalosta. Pussillinen lainattuja vauvalehtiä.
Merkintä odotuspäiväkirjasta, siitä, jonka ostin joskus viime keväänä näihin aikoihin. Johon ehdin tehdä heinäkuussa muutaman merkinnän. Jonka taskuissa on jo ultrakuvia albumillisen verran. Jonka sivut täyttyvät merkinnöistä sitä mukaa, kun päivät kuluvat.
Niin, se merkintä. Viime syksyltä. Jostain kivun ja pettymysten keskeltä. Loputtoman surun läheisyydestä.
Tämän kaiken keskellä on vaikea joskus muistaa, että raskaus on mahdollinen. Meille voi vielä tulla vauva.
Minun sydämeni ei ole vain sulamassa. Siellä on kevät.
Se sai muistamaan, miten helvetin onnekkaita me olemme. Tuntemieni lapsettomien piirissä sekä täällä netissä että livenä on tapahtunut kaikenlaista ikävää - siinä voisimme ihan yhtä hyvin olla yhä me.
Tämä kirja oli äärettömän hyvä. Luin sen samalta istumalta, kahdesti. Kaikki tunteet olen käynyt myös itse läpi - sillä erotuksella, että meillä on se koira. Kirja pääsee sohvapöydällemme näytille pitemmäksi aikaa. Ei tee pahaa kenellekään läheiselle selailla sitä lävitse.
Kiitos tästä.
Niin yksinkertainen kysymys. Mitä vastata?
Odotan kolmatta lastani. En kertakaikkiaan pysty vastaamaan esitettyyn kysymykseen vain kyllä, sillä se tuntuu tähtösten kieltämiseltä.
Kaikki muut vastaukset tuntuvat itsestäni viittaavan kohtukuolemaan tai jo syntyneen lapsen kuolemaan ja sellaista virheellistä vaikutelmaa en halua antaa.
Haluaisin keksiä hyvän vastauksen, joka ei kiellä edellisiä lapsia eikä kutsu kysymään lisää. Haluaisin olla kertomatta vieraille ihmisille yhtään sen enempää kuin on tarpeen. Ja että kuitenkin pystyisin vastaamaan tavalla, joka sisimässäni tuntuisi oikealta.
Ensimmäinen, joka on syntymässä?
Sata päivää raskautta takana ja tukevasti toisella kolmanneksella.
Uskomatonta, että tähän on päästy. Minä olen kiitollisempi, kuin osaan sanoin kuvata.
Olen hyvin lähellä luovuttamista ja koko vehkeen palauttamista. Olen saanut sydänäänet kuulumaan tasan kerran, 12+6. Nyt mennään jo 14+1 ja ei sitten millään... EHKÄ olen kuullut muutaman sydämenlyönnin muutaman kerran, mutta vannomaan en mene. Kokeilen vielä ehkä ensi viikolla ja sitten saa kyllä riittää.
Hämmästyttävää kyllä se ei suuremmin huolestuta, turhauttaa vain.
Huolestuminen vauvan puolesta muutoin alkaa jo nostaa jälleen päätään... Edellisestä ultrasta tulee huomenna viikko ja seuraava aika on ensi viikolle. Yritän nyt kuitenkin selviytyä pelkojeni kanssa sinne asti.
Olethan yhä elossa?
Noin viikon ajan ovat vaivanneet menkkamaiset jomotukset. Niitä oli aiemminkin, viikkoa en enää muista. Viikolla kahdeksan, seitsemän tai kuusi, ehkä, mutta ei kuitenkaan samaan aikaan kuin vuoto, jota oli viikolla seitsemän. Jomotusta esiintyy etenkin istuessa ja erotuksena edelliseen kertaan myös öisin. Käveleminen ja jalkeilla olo helpottaa. Lingamenttikipuja tms on ollut myös ja tämä jomotus on erilaista.
Torstaina meillä oli lääkärineuvola ja kysyin näistä tuntemuksista. Ne eivät ole enää tässä vaiheessa normaaleja, mutta eivät huolestuttaviakaan. Selvää on, että olen vähän huolissani. Toisaalta järki sanoo, että kun kohtu ja lapsi kasvavat huimaa vauhtia, niin kyllähän se jossain tuntuu. Toisaalta pelottaa, että ovatko supistuksia tms. Kipu ei ole kuitenkaan aaltoilevaa, eikä ole pahentunut. Jos se pahenee, annettiin ohjeeksi soittaa lääkärille. Tänään kipua ei ole ollut. Onko kokemuksia?
Muutoin kaikki oli loistavasti. Paikat olivat tiukasti kiinni ja pikkuveijari oli kasvanut kovasti. Ensimmäistä kertaa vauveli oli mitoissa edellä viikkoja, olin hyvin tyytyväinen. Pään mitat olivat isommilla viikoilla kuin reisiluumitta - vauvan minulta perimät isot aivot vaativat tietenkin tilaa. Pikkuinen liikkui oikein kovasti ja sydänääniä ei sen vuoksi saatu kunnolla kuulumaan. Ei se ole ihme, että en ole kotidopplerilla onnistunut kuulemaan äänet kuin kerran, kun neuvolan paremmilla laitteillakaan se ei onnistunut. Vauva oli myös noussut jo paljon ylemmäksi ja olen kuunnellut liian alhaalta. Tänään etsin ylempää ja muutaman kerran kuulin jumputuksen.
Uskaltaisinkohan sanoa, että pelko on alkanut vähän helpottaa? Seuraavan neuvolan varasin vasta kahden viikon päähän, yritän kovasti selvitä sinne asti. Jos pelko valtaa mieltäni liikaa, menen näytille tässä välissäkin. Neuvolan henkilökunnan suhtautuminen on ollut toistaiseksi hyvin ymmärtäväistä eikä sinne soittaminen tunnu yhtään hävettävältä. Tuntuu, että olen saanut jonkinlaista erityiskohtelua - olen epäilemättä heidän hysteeriset-listallaan. Google on pannassa ja kaikista mahdollisista komplikaatioista haluan tietää mahdollisimman vähän. Tieto lisää tuskaa.
Blogimaailmassa on plussailtu oikein joukolla ja tuntuu hyvältä huomata, että heidän puolestaan tuntee aitoa iloa. Samaan aikaan tuntuu pahalta heidän puolestaan, jotka jäävät yhä rannalle. Muistan miltä se tuntuu, kun kaikki muut plussaa. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kokea lapsettomuuden tuskaa.
Ja (taas) meni kuppi nurin! Paikallinen terveyskeskus lähestyi perjantain kunniaksi iloisenvärisillä kirjekuorilla. Sisältäen laskun kromosomitutkimuksista, 212,50€, molemmilta, kiitos.
On se mahtava tietää, että (yhteis)kunta ei sitten millään tavalla halua tukea lapsettomia. Lapsilisääkin nostettiin melkein eurolla, hitto vieköön. Tasan ei mene nallekarkit!
Jossain toisessa todellisuudessa joku valittaa, miten vauvan tarvikkeet ovat niin kalliita.
***
Keskikaupungilla. Kiltinoloinen lapseton nainen kertoo sukulaisnaiselle hoitojen taloudellisesta puolesta.
Sukulaisnainen *jakaa myötätuntoa tyypilliseen tapaan*: "Ei ne meidänkään lapset kuule ilmaisia ole olleet."
Lapseton, hetken hiljaisuuden jälkeen: "Maksullisellako kävit?"
***
Näissä katkerissa tunnelmissa, vaikka kuulumme siihen onnekkaaseen joukkoon, joilla hoidot lopulta näyttävät tuottavan tulosta. Entäs se vähintään viidennes porukasta, joka tälläkin rahalla saa vain kädet täyteen paskaa?
Sylettää.
