Nimittäin minulta.
Puhe kääntyy (=käännän puheen?) huomaamattani aina takaisin vauvaan. Yritän keskustella ihmisten kanssa heidän elämäntilanteistaan ja päivän ajankohtaisista aiheista, mutta kohta havaitsen taas puhuvamme vauvasta. Minun voinnistani, asukkaan voinnista, hankinnoista, äitiyslomasta, niistä kuulaista syyspäivistä, kun hän on jo meillä, henkisestä valmistautumisesta.Terveisiä ensimmäiseltä loman jälkeiseltä työviikolta ja ensimmäiseltä loman jälkeiseltä saikkupäivältä! Töihin palaaminen lomalta mietitytti, sillä muistissa oli vielä kesäkuun alkupuolen väsymys ja se, että jaksoin ainoastaan sillä ajatuksella, että kohta pääsen pois. En kuitenkaan muistanut miten kovaa väsymys saattaa olla. Kaksi päivää meni ihan hyvin, mutta kolmantena päivänä lomalta saadut voimavarannot olivat yllättäen lopussa ja olisin voinut ryömiä työpöydän alle itkemään. Jotenkin pysähdyttävää, miten nopeasti ja miten lujasti sitä väsyi.
Supistelut ovat alkaneet uudelleen. Maanantaina ja eilen töissä supisteli miltei jatkuvasti. Se tuntui hämmästyttävältä erolta kotona olemiseen, sillä en suinkaan ole kotonakaan vain maannut. Olemme mieheni kanssa pyöräilleet paljon, kiertäneet asuntomessut, Ikean ja kesälomareissun ja muutenkin ollut jalkojeni päällä paljon. Mikä siinä sitten on, että työpaikalla supistelee? Istuma-asento? Väsymys? Jatkuva hyppely työtuolilta tulostimelle?
Uutena vaivana on myös toispuoleinen selkäkipu, joka on tullut kuvaan vasta tällä viikolla. Selkää särkee omituisesti häntäluun yläpuolelta toispuoleisesti ja kipu säteilee alas saman puolen jalkaan. Sen täytynee johtua istumisesta, sillä aiemmin kipua ei ole ollut ja iltaisin sitä ei esiinny.
Kuten tästä voinee päätellä, olen valmistellut itseäni henkisesti siihen, että pian saattaa jo tulla töistä pois jäännin aika. Tuntuu, että työt jäävät kesken ja jätän työtoverini pulaan. Mutta oivalsin tällä viikolla, että jäinpä pois milloin vain, vaikka vasta virallisena äitiyslomapäivänä, työni tulevat jäämään kesken. Aina jää asioita, joissa minun olisi vielä ollut hyvä olla mukana. Tärkeintä tällä hetkellä on ja pitäisi olla oma hyvinvointini ja vauvan hyvinvointi.
Muutoin kaikki on mennyt hyvin. Vauva on aktiivisimmillaan ilta-aikaan kuuden ja yhdeksän välillä ja potkuja on ihana tunnustella. Miehenikin jo tuntee ne mahan päältä. Muutaman kerran olen ollut näkevinäni mahan ihan heilahtavan potkujen voimasta. Öisin vauva ei koskaan herätä, pikemminkin koen, että herätän hänet itse kääntyilyllä ja vessareissuilla. Niiden jälkeen saattaa tulla yksi tai kaksi unista potkua. Makuuhuoneen nurkassa pinnasänky odottaa käyttäjäänsä ja vauvan huone on tupaten täynnä tavaraa tulokasta varten. Erilaisia listoja siitä, mitä vauva tarvitsee, on tutkiskeltu ja niiden pohjalta hankintoja tehty. Listoilta löytyy artikkeleita, joiden nimet ovat tyystin vieraita ja paljon asioita, joiden tarpeellisuutta kyseenalaistan. Vaikea tietää vielä, mitä oikeasti syksyllä tulee tarvitsemaan ja käyttämään. Pitäisi myös muistaa, että ihan kaiken ei tarvitse olla valmiina, kauppaan pääsee kyllä vauvan synnyttyäkin. Rajoituksena tosin se, että perusruokakaupasta seuraava paremmin varusteltu liike löytyy 45 km päästä, joten ei siellä ihan hetkessä piipahdeta.
Synnytys pyörii mielessä yhä enemmän. Iltana muutamana kirjoittelinkin siitä pitkän postauksen, mutta jätin toistaiseksi arkiston huomaan. Välillä oloni on hyvin luottavainen, välillä pelkään kaikkea mahdollista, mikä voi mennä vikaan. Sekä omasta että vauvan puolesta.
Bloggaamisen vaikeudesta sananen. Oirepäivityksiä, kuten tämä, en pidä kovin mielenkiintoisina. Mieluiten kirjoittaisin erilaisia pohdintoja tai sitten tunnelmapaloja, mutta tällä hetkellä ajatukset ovat kääntyneet tiukasti sisäänpäin. Ne hetket, kun ajattelen jotain muuta kuin raskautta, vauvaa ja synnytystä, ovat harvassa. Näin sen toisaalta kuuluu mennäkin ja olen iloinen, kun ei tarvitse enää kirjoittaa kivusta. Lapsettomuus sinällään tuntuu jo kaukaiselta, vaikka ajattelin sen jättäneen ikuisen merkin. Jollain tapaa merkki varmasti säilyykin, monet puheet lapsenteosta särähtävät pahasti korvaan. Ja vaikka ajatus ainokaisesta tuntuu yhä paremmalta, jopa siinä määrin, että kävimme päivänä muutamana (lyhyen) keskustelun ehkäisyn tarpeesta sitten myöhemmin, ihan sinut en ajatuksen kanssa ulospäin ole. Sen huomaa, kun ihmiset puhuvat siitä, miten ensimmäistä odottaessa asiat ovat sellaisia ja sellaisia ja miten ensimmäisen kanssa niin ja näin. Oletus siitä, että lapsia tulee enemmänkin, tuntuu epämääräisen pahalta. En usko, että meillä on mahdollisuutta valita lapsilukuamme ja näin ollen tuntuisi helpommalta, että kolmihenkinen perhe olisi meidän oma valintamme. Samaan tapaan kuin lapsettomuudesta olisi ollut tehtävä tietoinen valinta jossain vaiheessa, jotta elämä olisi voinut jatkua.
29+3
Kaikki ja ei mikään.
Raskausmahat eivät enää ahdista. Tunnen kyllä mahakateutta, sillä haluaisin ison mahan itsekin. Mutta se kateus on erilaista, tavallista, lievempää, luksuskateutta, sillä minunkin mahassani on elävä vauva. Vaikka se ei ulospäin näykään. Jokin on muuttunut siinäkin mielessä, että haluan esitellä sitä pientä mahaa, joka minulta löytyy.
Menneestä on päästettävä irti, jotta elämään tulisi tilaa uudelle. Raskaus on parantanut paljon. Lapsettomuus ei enää kulje päivittäin rinnallani, keskenmenot ovat jättäneet vahvemman jäljen. Tähtösten kohtalo satuttaa yhä. Miten voisi olla satuttamatta? Vasta nyt kunnolla ymmärrän, mitä kaikkea olen menettänyt. Sen myötä ihmetyttää yhä enemmän, miksi keskenmenoon on niin vaikea saada tukea. Eikö erityisesti äiti-ihmisten pitäisi käsittää, miten valtava menetys se on? Keskenmenojen yleisyys ei pienennä sitä surua, minkä sen kokeva tuntee.
Miltei päivittäin huolestun, kun ajattelen, että vauvan pitäisi liikkua enemmän tai liikkeiden pitäisi jo tuntua vahvemmin. Mutta hänellä on oma rytminsä. Jos-vauva-syntyisi-nyt-hän-voisi-jo-selvitä -etapit tulivat ja menivät, niillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Se ei ole se, mitä pelkään.
Pelko on kuitenkin kutistunut sitten alkuraskauden. Pahat asiat ovat mielessä paljon harvemmin ja pystyn ne paremmin karkoittamaan. Uskallan jo hankkia syksyä varten tavaroita, joita uskon vauvan tarvitsevan. Puhun luontevasti äitiyslomalle jäämisestä, synnytyksestä. Siitä ajasta, kun vauva on jo meillä.
Ajatukseni ovat vahvasti oman napani ympärillä, meidän pienen perheemme hyvinvoinnissa. Parisuhteemme voi ehkä paremmin kuin koskaan, olen niin onnellinen, että olemme päässeet lapsettomuuden ja muiden vaikeuksien ylitse. Toivon, että tämä on vasta alkua, että suhteemme syvenisi jatkossa entisestään.
Raskaus on sopinut minulle hyvin. Tunnen surua ajatellessani, että tämän on kohta päätyttävä. Toisena hetkenä en malttaisi odottaa, että saisin jo vauvamme syliini.
Samalla kun jonkin suuren alku lähenee, lähenee toisen, pienemmän, loppu. Bloggaamista en tässä muodossa tule jatkamaan vauvan synnyttyä. En halua asettaa itseäni ja perhettäni alttiiksi arvostelulle, en saattaa intiimejä asioitamme enää julkisiksi. Pian tulee aika keskittyä vain meihin kolmeen. Omalla tavallamme.
