Tämän raskauden mittaan on moneen kertaan käynyt mielessä, olisiko henkisesti helpompaa, jos olisi fatalisti. Uskoisi siihen, että asiat ovat ennalta määrätyt.
Jossain määrin tarkoituksiin uskonkin, enimmäkseen en. Uskon, että omilla valinnoilla on merkitystä, kaikessa. Ja että elämä perustuu sattumanvaraisuuteen. Ja minä pistän kampoihin, aina, viimeiseen asti, kirkuen ja potkien.
Jos olisin fatalisti, pystyisinkö tyynesti heittäytymään kohtalon vietäväksi? Uskomaan siihen, että tein mitä tein, lopputulos on sama? Nyt en värjää hiuksiani, olen vaihtanut päivittäisen kosmetiikkani parabeenittömään, mietin tarkkaan mitä suuhuni laitan ja elän muutenkin varovaisesti. Fatalistina saattaisin ajatella, että mikäli tätä vauvaa ei ole määrätty syntyväksi, menetys tapahtuu tavalla tai toisella. Tai että mikäli vauvaa ei ole määrätty syntyvän terveenä, toimeni eivät siihen voi vaikuttaa.
Jos uskoisin lujasti kohtaloon, voisin itse hellittää. Antaa asioiden olla ja tulla. Jos uskoisin oikein lujasti kohtaloon, olisin voinut jättää hoidotkin väliin ja jäädä odottamaan. Jotain, mitä ei luultavasti koskaan olisi tapahtunut.
Silti olen miettinyt, miksi juuri tämä lapsi. Koskaan aiemmin PAS-siirto ei ole kohdallamme onnistunut, ja nyt ennakko-oletukset olivat huonot. Paremmiksi luokitellut sisarukset siirrettiin marraskuussa ja ne eivät selvinneet. Kaksi lastamme on tähtenä taivaalla. Oliko ratkaiseva tekijä huoleton viikonloppu siirron jälkeen, lasillinen punaviiniä kahtena iltana, kortisonilääkitys, valtavat määrät greippimehua vai oliko kaikki sittenkin kohtalon sanelemaa?
Ps. Kirjoitettuani tämän tajusin, että olisin voinut kirjoittaa (ja varmaan joskus kirjoitinkin) lapsettomuudesta ihan samalla tavalla. Samat ajatukset, erilainen kääre.
Minä raskauduin useamman epäonnistuneen hoidon jälkeen. Tältä kerralta en enää odottanut mitään. Olin lakaissut tunteet jonnekkin aivojen romukoppaan, ja kas kummaa.. Raskauduin!
VastaaPoistaEhkä se, mitä mietit ja odotit, vaikutti sinullakin? Et odottanut tältä hoidolta niin paljon kuin aiemmilta. Ennusteet olivat teitä vastaan ja edellisetkin olivat epäonnistuneet?
No, niin tai näin, pääasia, että masuasukki on mukana menossa:)
Minun on ollut pakko alkaa uskoa kohtaloon ja siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Muuten pääni ei enää kestä lapsettomuuden vastoinkäymisiä. Se on tapani selviytyä surusta ja jatkuvista pettymyksistä.
VastaaPoistaYleisesti ottaen uskon, että jokainen voi itse vaikuttaa elämänsä suuntaan. Lapsettomuus tekee kuitenkin poikkeuden. Ihan samalla tavalla kuin vaikkapa vakava sairastuminen. Jotkin ikävät asiat vain osuvat kohdalle ja sen jälkeen niiden kanssa on joko opeteltava elämään tai tuhlattava aikansa sen murehtimiseen, mitä olisi voinut ja pitänyt tehdä toisin. Jotkin asiat vain ovat jonkin suuremman kädessä...
Minä uskon sinun kohdallasi kortisonin voimaan.VAHVASTI.Olen nähnyt sen jo kahdesti toimivan.Juuri samanlailla-kaiken toivon heittäneellä,viimeistä oljenkortta käyttäessä,keskenmenojen jälkeen ja toisaalla ei yhtään plussaasaaneella.
VastaaPoistaivf-mama