lauantai 26. helmikuuta 2011

Mikä on muuttunut - osa 1

Ajattelin kirjoitella raskauden mittaan aina toisinaan päivitystä henkiseen olotilaan. Miten ajatukset ja tunne-elämä ovat muuttuneet lapsettomuusajoista. Jotka ovat edelleen pelottavan lähellä.

Vaikka olen pelännyt hirveästi, oloni on kuitenkin positiivisempi kuin aiemmin. Vaikka tunnen pelkoa ja huolta, toivoa on nyt enemmän kuin koskaan ja tilanne on myös parempi kuin koskaan ennen. Pelon määrä vaihtelee suuresti ja tänään, hyvin nukutun yön jälkeen, tuntuu taas vähän helpommalta. Mutta tässä postauksessa ei ollut tarkoitus puhua pelosta.

Raskausuutisia olen kuullut ystävänpäiväkortin lisäksi muualtakin ja epäilen kuulevani pian vielä yhden. Reaktio uutisiin ei ole ollut yhtään parempi, kuin aiemminkaan. Vituttaa, pelkästään. Mutta se tuska omasta tilanteesta on jäänyt pois, joten kaiken kaikkiaan uutiset on helpompi ottaa vastaan. Ne eivät myöskään jää kaivelemaan samalla tavalla, kuin ennen. En ole uutisten kuulemisen jälkeen miettinyt asiaa ollenkaan. Nähtäväksi jää, mikä on reaktio, kun lähipiiristä kuuluu uutisia seuraavan kerran. Pystynkö tuntemaan iloa pitkästä aikaa? Toisaalta lähipiiristä seuraavat uutiset olisivat toisen, kolmannen, neljännen ja jopa kuudennen lapsen tulosta ilmoittavia, se voi vaikuttaa siihen, miten reagoin. Toisaalta nyt oman raskauden myötä ajatus siitä, että kenenkään ei tarvitse olla minun puolestani onnellinen, on hyvin vahva. Me olemme omasta puolestamme jo niin siunattuja.

Aamulla katsoin yhden jakson Sydänääniä. Siinä oli tällä kertaa pariskunta, joka odotti toista lastaan. Ilmeisesti nainen oli tullut (tietosesti) raskaaksi heti edellisen saatuaan. Pitäisikö sanoa tehtyään. Hänen jatkuvaa valitustaan siitä, miten raskasta on olla taas raskaana, oli hyvin vaikea kuunnella. Ärsytti. Vaikka varmasti on ollutkin raskasta, mutta lapseton minussa huusi: miksi piti tehdä heti toinen, jos se noin hiton rankkaa on?

En silti usko, että olisin itse jokin yli-ihminen, joka ei koskaan valita mistään vaivasta. Tällä hetkellä on hyvin helppoa olla valittamatta, sillä ainoa vaiva on sydäntäraastava pelko. Raskauden edetessä voi tulla tarvetta avautua ja ihan varmasti viimeistään kesällä (jos kaikki menee hyvin) tunnen oloni tukalaksi. Toivon osaavani silloin valita, kenelle ja miten asiasta valitan. Sarjassa nainen eli tietenkin sitä omaa todellisuuttaan ja mistäpä sen tietää, oliko jakso tahallaan leikattu sillä tavoin, että vain negatiiviset tunteet tulivat esille. Ja luultavasti sarjaan on haluttu saada mahdollisimman erilaisia tarinoita ja ihmisiä.

Koiranpennut ovat edelleen söpömpiä kuin (vieraat) vauvat. Olen katsonut Sydänääniä-sarjaa kaksi jaksoa, enkä kummallakaan kerralla ihmeemmin liikuttunut mistään. Kuitenkin erilaiset kirjoitetut kuvaukset äitiyden nostattamista tunteista ja hetkistä liikuttavat kyyneliin saakka, joten pehmentymistä on tapahtunut. Enhän ennen mielelläni edes lukenut sellaisista kohtaamisista.

Lapsettomuusblogien lukeminen tuntuu rankemmalta, kuin ennen. Toivoisin niin kovasti, että jokainen kanssabloggaaja pääsisi kokemaan raskauden tai adoptiosta haaveilevat saisivat omat nyyttinsä.

Pilvet ovat hiljalleen väistymässä, auringon säteet näkyvät jo.

post signature

9 kommenttia:

  1. Katsoin myös tuon eilisen jakson ja ihan samanlaisen reaktion koin noista kommenteista. Osan siitä tunteesta ymmärrän, sillä raskaana oleminen ja kaikki siihen kuuluva kipu, tukala olotila ja oireet ovat olleet ihan jotain muuta kuin mitä aluksi kuvittelin. Tämä on rankkaa ja vaativaa aikaa, joka vie voimat. Omiin korviin nuo valitukset ei-hoitotaustaisten suusta saattavat tulla tietynlaisen suodattimen läpi, joka taas johtuu omista kokemuksista ja sinällään inhimillistä.

    Tajuan nyt, ettei mulla ikinä oo aiemmin ollut edes mielikuvaa tai käsitystä raskaana olosta, oikeasti. Välillä olen ihan väsynyt ja kyllästynyt jo tähän olotilaan, välillä taas suren mahan katoamista ja ajan loppumista. Aiemmin hoitojen maailma ja ajatukset ovat päättyneet siihen plussan saamiseen, se kun on ollut se suurin tavoite ja toive. Kyllä lapsettomuustaustalla saa ja voi valittaa raskauteen liittyvistä asioista, yhtä rankkaa se fyysisesti kuitenkin on. Henkinen puoli on ehkä jo toinen juttu... Itse ainakin olen kokenut raskauden rankempana kuin mitä olin kuvitellut. En kovin herkästä valita, sillä tätä olotilaa on niin paljon kaivattu ja sen eteen tehty töitä, joten koitan muistaa olla kiitollinen jokaisesta särystä, kivusta ja pelostakin. Olenhan hoitojen avulla pidemmällä haaveeni saavuttamisessa kuin koskaan. Ja toisaalta, mitä enemmän oireita ja vaivoja on, sitä varmempaa raskauden jatkuminen on minullekin. Se, että ollaan tässä hetkessä ja tilassa juuri nyt, on jo lottovoitto.

    Alkuraskaudessa en juurikaan herkistellyt, mitä ihmettelin itsekin kovasti. Nyt, rv 30:lla, eilinen ohjelma sai kyllä jo itkemään ihan kunnolla. Ajatukset ovat alkaneet kääntyä sisäänpäin omaan kroppaan ja mieleen ja tuleva synnytys ja lapsen konkreettinen syliin saaminen on mielessä ihan koko ajan. Hankintojen tekemisen kautta se konkretisointi tapahtuu juuri nyt kaikista eniten enkä siten pääse niitä ajatuksia karkuun enää vaikka tahtoisinkin; tavarat kotona muistuttavat siitä olemassaolollaan. Tuntuu välillä jo siltä, että hetken aikaa olisi kiva työstää jotakin muutakin asiaa, mutta ehkä tämä kuuluu osana naisen luontoon ja äitiyteen kasvamiseen. Sisäänpäin kääntyminen ja keskittyminen tulevaan.

    Joten, valita kun siltä tuntuu ja ota kaikki tulevat ajatukset ja tunteet mielenkiinnolla vastaan. Tämä on matka ja seikkailu, joka muuttaa maailman ihan uudenlaiseksi. En tiedä, onnistuuko se ikinä karistamaan lapsettomuutta sydämestä pois, omalta kohdaltani en usko siihen, mutta tarvitseeko sen edes???

    Lapsettomuusblogien lukeminen on rankkaa. Sitä haluaisi tukea ja kannustaa, mutta samalla miettii kovasti sitä, että ei tulisi tahattomasti pahoittaneeksi kenenkään mieltä.

    VastaaPoista
  2. Mielenkiintoisia ajatuksia.

    1-vuotiaan lapsen äitinäkin ärsyynnyin siitä Sydänääniä sarjan valittajanaisesta! Mutta kun on kultalusikalla annettu niin... Tulee vaan niin paha olla kaikkien niiden puolesta jotka ei koskaan sitä ensimmäistäkään saa. Itse suht koht vaikean raskauden kokeneena uskallan silti sanoa että kannattaa joskus miettiä missä ja miten niitä raskausvaivojaan ulos päästelee.

    Itse omassa raskaudessa törmäsin siihen että kun raskaus viimein alkoi iskostin itselleni ajatuksen että nyt ei saa valittaa. Jotenkin pelkäsin että se kaikki hyvä otetaan minulta pois jos alan vaivoistani valittaa. Pakko myöntää että 9 kuukauden jatkuvan oksentelun jälkeen mies oli varmasti kuullut valitus virren jos toisenkin. Että ehkä myös oman henkisen jaksamisen kannalta niitä höyryjä kannattaa ulos päästellä. Se on sitten eri asia että missä seurassa niitä valituksiaan kannattaa jakaa. Oma mies on tässä asiassa aika korvaamaton ;)

    VastaaPoista
  3. Jo pitkään blogejasi seuranneena uskaltaudun kommentoimaan. Niin samanlaisia tunteita olen käynyt viime aikoina läpi. Meillä elämäni ensimmäinen plussa saatiin 5. ICSI:stä, jotka kaikki tehtiin vähän reilun vuoden aikana. Ajattelin plussan saatuani että en koko raskausaikana valita mistään. Nyt mennään 13. viikolla ja alusta asti vaivannut kamala turvotus tekee olosta niin tukalan, että mielessä häivähti ajatus, että kestääkö tätä vielä kauankin. Että tällaistäkö raskaana olo onkin. Ja syyllisyyttä heti päälle. Nyt pitää olla onnellinen tästä olotilasta. Mutta ei kai se niin mene. Kai sitä vaivoista, kolotuksista ja olostaan saa valittaa, vaikka raskaus lähtikin yk:sta 30+... No myönnetään, että ainoastaan mies on päässyt osallisiksi näistä valituksista ja tuskin muille aiheesta aion puhuakaan. Vielä kun pääsisi siitä ajatuksesta eroon, että jos en ole kiitollinen tästä huonostakin olosta ja jos kovasti valitan, jotain pahaa tapahtuu vauvalle. Kerroimme viime viikolla perheillemme uutisen ja jännitti ihan hirvittävästi. Sellainenkin typerä ajatus tuli, että entäs jos nyt tapahtuu jotain vauvalle, kun asiasta kerrotaan ääneen muille. No, paljastin samalla äidilleni raskauden taustan, joten sekin tietysti lisäsi jännitystä kertomiseen.

    Katsoin myös tuon ohjelman, ensimmäistä kertaa kun aiemmin en ole rohjennut. Sama kävi mielessä: pakkoko se toinen lapsi oli tehdä heti perään, jos se noin rankkaa on. Ja sitten häivähdys kateutta: toiset vaan tekevät lapsia tuosta vaan, suunnitellusti. Raskausuutisia ei edelleenkään ole helppo ottaa vastaan, mutta kuten kirjoitit, niihin ei enää takerru ja jää märehtimään asiaa. Ne on oman tilanteen vuoksi helpompi sivuuttaa.

    Raskaus ei toistaiseksi ole herkistänyt muutoin kuin luonto-ohjelmien kohdalla. Vauvat eivät saa liikuttumaan, mutta kun tulee eläinmaailmasta surullisia tarinoita, niin hanat aukeavat. Lisäksi erityisenä piirteenä on ollut kiukkuisuus - miehen iloksi. Tuntuu etten oikein vielä osaa nauttia raskaudesta, että jännitän miten tässä käy ja että epävarmuus tekee olon jännittyneeksi ja kiukkuiseksi. Hymyilytti kyllä kun luin aiempaa kirjoitustasi siitä miten google kyllä onnistuu palauttamaan taas maan pinnalle, kun iloitsee jonkin rajapyykin (kuten se rv 12) saavuttamisesta... :)

    Kaikkea hyvää odotukseesi! On aika helpottavaa ja lohdullista huomata, että kaiken kurjan jälkeen aurinko edes toisinaan pilkistää esiin. Ei maailma olekaan niin synkkä ja musta.

    VastaaPoista
  4. Onnittelut raskaudestasi än! Hurja vuosi on teillä ollut takana, onneksi ette luovuttaneet! Paljon samanlaisia ajatuksia minullakin on, kuin kommentissasi... Tuntuu vaikealle puhua sekä hyvästä, että huonosta, kun pelkää sillä aiheuttavansa pahan tapahtumisen.

    Kovat eläinkohtalot itkettää täälläkin, ovat tosin itkettäneet aiemminkin :) Vuosi tai kaksi takaperin näkyi suomalainen ohjelma, joissa etsittiin koirille uusia koteja. Joka jakso itketti, vaikka loppuhan oli aina onnellinen :)

    Mielenrauhaa!

    VastaaPoista
  5. Minäkin valitan raskausvaivojani, mutta lähinnä siksi, kun haluan kuvata raskautta ja vaivat ovat kuitenkin oleellinen osa raskautta. Muille hoitotaustaisille on sikäli helppo valittaa blogista käsin, että ymmärrys on yleensä taattu: me kaikki tiedetään, että vaivat ovat ilman muuta toisarvoisia verrattuna siihen suureen kiitollisuuteen, mitä raskaudesta tunnetaan... Mutta kun helposti raskautunut valittaa (ja etenkin tiedotusvälineissä), niin tottakai tulee mieleen, katuuko em. ihminen koko raskautta...

    Olen tuntenut itse koko matkan ajan (hoidoista lähtien) henkisen puolen paljon fyysistä hankalammaksi... Mielialat ovat heitelleet laidasta laitaan: pelosta onneen ja takaisin taas pelkoon. On ollut niin vaikea uskoa, että hoidot todella onnistuivat - ja vieläkin vauvaa on vaikea käsittää todelliseksi. Ajattelen, että se syntyy *jos* kaikki menee hyvin... Luulen, että vain toinen (ex-)lapseton voi ymmärtää, miten lapsettomuus leimaa koko raskautta ja varmasti sen jälkeistä elämääkin.

    Kovasti jaksamisia sinulle!

    VastaaPoista
  6. Huh, en ole ainut jolla kuohahti tuon naisen valitukset. Piti laittaa telkkari äänettömälle aina, kun häntä kuvattiin, en enää jaksanu kuunnella. Muuten olen kyllä tykänny sarjasta ja itkeny lähes joka kerta. Mä oon oman plussaamisen jälkeen kuullu kaks raskausuutista, toisen varsin lähipiiristä ja siitä olin itseasiassa ainoastaan iloinen, kun tiesin että lapsemme tulevat tapaamaan toisiaan usein ja ikäeroakaan ei tule olemaan kuin joitain päiviä. Toisen uutisen kertoja mua on ärsyttäny suunnattomasti. Ensisijaisesti siitä syystä, että uskon raskautumisen olleen varsin nopeaa ja toisekseen tämä ihminen huuteli raskaudestaan maailmalle (=FB:ssä) jo ennen ensimmäistä ultraa. Selvästi siis ihminen, joka ei tiedä mistään mitään.. Millään laillahan tuokaan ei ole minulta pois ja eiköhän se ole hänen asiansa milloin haluaa uutisensa kertoa, mutta ärsyttää niin, että melkein jo poistin kaverilistalta hänet :D

    Kiva lueskella tätä sun blogia ja tunnistaa omiakin tuntemuksiaan täältä, mutta olen ollut jotenkin laiska ja jättänyt oman blogiini kirjoittamisen.

    VastaaPoista
  7. Minä en ole koskaan valittanut raskaanaolemiseen liittyvistä asioista ulkopuolisille, mieheni on saanut osansa kyllä. Mielestäni ne kuuluvat siinä määrin asiaan, että on ihmisen osana ne kestää. Olkoonkin, että minun raskauteni ovat olleet verrattain helppoja.

    En pidä enkä ole koskaan pitänyt muiden vauvoja tai ylipäänsä vauvoja söpöinä. Vain omat vauvani ovat olleet - luonnollisesti.

    VastaaPoista
  8. Minäkin erehdyin katsomaan sen jakson, ja jumaliste kun alkoi saåettamaan se valitus. Siinä vaiheessa tuli mieleeni jo pistää palautetta kyseiselle naiselle, että olisit onnellinen kun edes tulet raskaaksi ja saat lapsen.. Me jotkut kun saadaan kärsiä turhankin paljon kyseisen asian takia.

    T: Heidi

    VastaaPoista
  9. Onpa jännä, että edelleen toisten raskausuutiset vituttaa. Mutta toisaalta, eipä niitä tunteita saa napista painamalla pois kun on ensin vuosia ollut lapseton! Olisi kiva tietää, että onkohan muilla vastaavassa tilanteissa olleilla helpottanut siinä vaiheessa kun raskaus etenee pidemmälle ja saa olla varma, että ei enää mene kesken.

    Itse olen myöskin suhtautunut aika allergisesti raskaana olevien valituksiin. Tosin uskon, etten itsekään jaksa hymyilla 24/7 jos oksennan 5 kertaa päivässä ;)

    Tsemppiä odotukseen ja kiva kun edelleen postaat aktiivisesti, mukava lukea ajatuksiasi!

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi.