sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Kenen onni?

Tämän kirjoituksen piti alunperin tulla pariksi tälle mm. osittain keskenään ristiriidassa olevien ajatusten vuoksi, mutta kirjoittelu siirtyi laskutuskriisin ja muiden asioiden takia myöhempään ajankohtaan.

Heitin joskus aiemmin sivulauseessa, että kenenkään ei tarvitse olla meidän puolestamme onnellinen. Haluan avata tuota ajatusta lisää.

Nyt kun olen itse raskaana, ajattelen monesta asiasta vähän eri tavalla kuin ennen ja tavallaan tunnen, että minulla on oikeus sanoa mielipiteeni kärkkäämmin kuin aiemmin. Koska nyt pystyn puhumaan myös omasta kokemuksestani.

Minusta tuntuu, että tämä raskaus ja vauva on vahvasti minun ja mieheni välinen asia. Meille on annettu enemmän, kuin uskoimme koskaan saavamme. Se, mitä muut ajattelevat ja miten suhtautuvat, on toisarvoista. Kyseessä on meidän vauvamme ja se on meidän elämämme, joka on muuttumassa. Älkää käsittäkö väärin, jos ihmiset ovat innostuneita ja onnellisia meidän puolestamme, se tuntuu oikein hyvältä ja arvostan sitä. Mutta se kaikki on extraa. Me emme voisi olla yhtään enemmän onnellisia emmekä olisi yhtään vähemmän onnellisia, vaikka kukaan muu ei olisi innostunut meidän vauvastamme. Poikkeuksena ainoastaan lapsen tulevat isovanhemmat, heiltä odotan vähintään kiinnostusta asiaa kohtaan.

Tämän ymmärtäminen on ollut todella vapauttavaa. Jos vain olisin ymmärtänyt asian, kun olin vielä lapseton, olisin päässyt paljon vähemmällä. Pidin itseäni niin huonona ihmisenä, kun en pystynyt iloitsemaan toisten onnesta ja olemaan tukena. Nyt, vaikka vauvauutiset riipivätkin, minun on helpompi olla tunteideni kanssa. Minunkaan velvollisuuteni ei ole olla kenenkään puolesta onnellinen.

Mietityttääkin, että mistä kumpuaa vaatimus toisen puolesta iloitsemisesta. Tuleeko se todella ulkoapäin vai onko se sisäänrakennettu ajatus siitä, miten asioiden pitäisi yleisesti hyväksytyssä järjestyksessä olla? Jos se tulee ulkoapäin, miksi sitä jotkut vaativat? Ja miksi nimenomaan niiltä, joille asia on kipeä?

Useimmat lapsettomat lienevät kuulleet raivostumiseen saakka miten toisten onni ei ole itseltä pois. Tiedättekö mitä? Se ei ehkä teknisesti ottaen ole niin, mutta se voi tuntua siltä. Miten toisten plussat, vertaistuenkin, saattavat tuntua suoraan omilta miinuksilta.

Mutta se, jos joku ei iloitse meidän puolestamme, se ei todellakaan ole meiltä pois.

post signature

12 kommenttia:

  1. Luoja miten ihanaa, että kirjoitit tämän tekstin. Itse olen viime päivinä miettinyt erityisesti tuota, miten vertaistuen plussat voivatkin tuntua niin pahalta. Viime aikoina monet meidän jälkeemme yrityksen aloittaneet tuttavamme ovat menneet meidän ohitsemme "vauvajonossa", ja minä olen tuntenut vihaa ja katkeruutta, potenut hirveää kateutta ja keitellyt miljoonia myrkyllisiä ajatuksia. Väistämättä sitä tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi kaiken tämän kuonan keskellä, mutta olen saanut omaa huonoa omaatuntoani/syyllisyydentuntoani vähän aisoihin mieheni hyvän ajatuksen avulla: nämä tunteet ovat vain reagointia omaan tilanteeseemme, eikä niillä ole mitään varsinaista tekemistä meitä ympäröivien ihmisten kanssa. Reagointia, inhimillistä. Ankeaa mutta ymmärrettävää ja ihan ok.

    Ajattelen muutenkin, että toisten puolesta iloitsemisen vaatimuksessa on kyse ensisijaisesti negatiivisten tunteiden kieltämisestä. Ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää tuntea negatiivisia tunteita eikä varsinkaan sellaisessa asiassa kuin perheen perustaminen, sen kun pitäisi olla aina ja ikuisesti lähtökohtaisesti hyvää. Ehkä ensisijainen vaatimus tuossa onkin siis negatiivisten tunteiden hylkääminen, mutta se vain ottaa toisen puolesta iloitsemisen vaatimuksen muodon.

    Olen päättänyt, että saan ajatella muiden ihmisten raskauksista ihan niin ikäviä ajatuksia kuin vain haluan, kunhan kannan ajatuksistani sen verran vastuuta, etten jaa niitä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat myrkkykeitosteni kohteita. Myrkylliset mietteeni ovat minun oma asiani, eivät kanssaihmisteni ongelma tai heidän syytään. Kuuntelen muiden ihmisten vauvajuttuja tasan sen verran kuin jaksan, mutta jos otan etäisyyttä, teen sen mahdollisimman hienovaraisesti. Luulen, että tällä pärjään aika pitkälle.

    VastaaPoista
  2. Etenkin ne vertaistuen plussat ovat suoraan omasta onnellisuudesta pois, koska plussanneet puhkuvat omaa onneaan eivätkä ole kiinnostuneita toisten epäonnesta. Mitäs sitä nyt omaa päiväänsä pilaamaan muiden surkeuksia tavaamalla, itsehän on raskaana!

    Niin se vain menee. Lapseton ja ikuisesti negoja testaava jää yksin, netissäkin. Tottakai se katkeroittaa.

    VastaaPoista
  3. Sydänjää, viimeinen kappale on osuva ja totta, mutta en sanoisi, että raskaana oleva saa jonkin etuoikeuden kommentoida asioita kärkkäämmin. Mun mielestä jokaisella on oikeus mielipiteeseen ja siten myös vastuu sen jakamisesta kunnioittavasti, kuten Eileithyia kirjoitti.

    takussa, mä olen kiinnostunut sinusta ja olet ajatuksissa usein.

    VastaaPoista
  4. EA, tarkoitin ainoastaan raskauteen liittyviä asioita. Aiemmin olin arka lausumaan mielipiteitäni tai edes ajatuksiani niistä mihinkään suuntaan kokemuksen puutteessa.

    VastaaPoista
  5. Mun mielestä kenenkään toisen puolesta ei tarvitse iloita tässäkään asiassa. Mutta se, että tietää itseensä kohdistuvan vihaa, katkeruutta ja pahoja ajatuksia tuntuu usein pahalta. Vaikka ymmärtääkin inhimillisesti, miksi sellaisia ajatuksia tulee, silti itsellekin syntyy niitä kielteisiä tunteita siitä, miksi itse on kielteisten tunteiden kohteena, vaikka itse ei koe sitä ansainneensa. Kipeitä tunteita puolin ja toisin. Ja kenenkään kipeät tunteet eivät ole "parempia" kuin toisen, minusta. Yhtä inhimillisiä kaikki!

    T: yksi blogisi blogittomista taustaseuraajista

    VastaaPoista
  6. Hyviä ajatuksia Sydänjää ja Eileithyia.

    Ei se oma raskaus vähennä kiinnostusta muiden epäonnesta tai onnesta, ainakaan minulla.

    Takussa, minäkin olen kiinnostunut sinusta ja olen monesti, monesti miettinyt mitä sinulle kuuluu.

    VastaaPoista
  7. Hei nyt mä vihdoin pystyn kommentoimaan kun osasin hankkia sellaset tunnukset :) En oo mikään it-insinööri.

    Mielenkiintoisia ajatuksia, ja tavallaan helpotus päästää ääneen lapsettomille että hei teidän ei TARVITSE olla onnellisia meidän puolesta. Toivottavasti joku lapseton kuulee sen ajatuksen.

    VastaaPoista
  8. Multa aikoinaan vaadittiin, juuri kohdunulkoisen kärsittyäni, että pitäisi olla onnellinen siskoni ja veljeni puolesta. Siinä enit välit poikki suurimpaan osaan isäni sukulaisista, sekä myöskin isääni. Ja edelleen olemme lapsettomia. Tämä on ilmeisimmin viimeinen clomikierto, ja sitten mieitään onko meillä varaa kalliimpin hoitoihin :(.

    Itse olen onnellinen teidän puolesta, Annan ja sinun. Ja silloin kun Haikkiksella tärppäsi, mikä onnen tunne siitä levisikään.

    Kysymys kuuluukin, milloin me saamme oman onnemme? :(

    T: Heidi

    VastaaPoista
  9. Mulla oli, ja on, samanlainen ajatus. Jos joku on meidän puolesta iloinen/onnellinen, niin mukavaa, mutta en sitä edellytä, en tavallaan ajattele, että kaikkia automaattisesti edes kiinnostaisi. Olinkin tosi häkeltynyt kaikista oikean elämän onnitteluista, mitä saimme vauvan synnyttyä.

    VastaaPoista
  10. Kovin tuttuja ajatuksia ja erinomaisia pohdintoja. Mun mielestä tässäkin asiassa on tietyllä tapaa pohjimmiltaan kyse ihmisluonteesta yleisesti ja kuten Eileithyia hienosti totesi, negatiivisten tunteiden kieltämisestä. Viha, kateys, katkeruus ja muut negatiiviset, tietyissä tilanteissa ihan normaalit tunteet ei vaan kuulu hyväksyttävään kulttuuriin ja käytökseen ja siksi monet näinkin raadollisessa asiassa tuntevat huonoa omaatuntoa vielä siitä, että kokevat enemmän kuin normaaleja, mutta ei yleisesti hyväksyttäviä tunteita. Tai ne on hyväksyttäviä tunteita kuoleman tai vakavan sairauden edessä, mutta ehkä lapsettomuutta ei vaan ole totuttu pitämään hurjaa kyllä ”niin isona” asiana, että sen vuoksi voisi moisia tunteita oikeutetusti kokea. Mitä asia tietenkin ehdottomasti on.

    Eniten oikeastaan tässä aiheessa riipaisee juuri se, kuinka moni meistä on lisännyt omaa suremisen ja pettymysten taakkaansa syyllistämällä itseään vielä tunteiden kokemisesta. Ihan samoin kuin te kaikki muutkin, minä olen vellonut pohjamudissa itse surun, keskenmenojen tuskan ja jatkuvien pettymyksen lisäksi myös siksi, että olen omien ajatusteni mukaan vielä huono ihminenkin, kun reagoin muiden uutisiin. Miksi nuo, mutta ei me, on enemmän kuin tuttu ajatusjumi.

    Mun mielestä Sydänjää olet tavoittanut jotain tosi oleellista, jos osaat keskittyä vain itseesi ja teihin. Miettimättä muiden reaktioita tai omaa reaktiota muihin. Koska niinhän sen pitäisi oikeastaan olla, silloin mikään tunne ei ole väärä. Se on aina oma. Kun omasta olosta ei pitäisi tuntea syyllisyyttä, on se sitten hyvä tai huono.

    VastaaPoista
  11. Todella ajatuksia herättävä kirjoitus! Olen myös ollut katkera tiettyjen ihmisten raskauksista, toisista enemmän ja toisista vähemmän ja kokenut syyllisuudentunnetta siitä. Kirjoituksesi toi minulle vähän perspektiiviä näihin kaikkein satuttaviin tilanteisiin, kiitos siitä!

    Silti mielestäni toisten raskaudet satuttavat enemmän kuin toisien. Voin ihan oikeasti iloita toisten raskauksista, mutta tämä on aina tapauskohtaista. Esim silloin kun tiedän että raskaana oleva on joko kärsinyt itse lapsettomuudesta tai vaikka ei olisikaan, kunhan on muuten riittävän empaattinen toisten tunteita kohtaan niin tunne ei ole niin paha. Ehkä toisten "samankaltaisten" raskaus ensin pysäyttää mutta lopulta kyllä siitä voi myös iloita. Jos joku on kauan kärsinyt lapsettomuudesta ja sitten saa lapsen, niin se tuo myös toivoa muille.

    VastaaPoista
  12. Ja täältäkin on hävinnyt GT:n kommentti... Olen pahoillani. Blogger sekoilee.

    VastaaPoista

Jaa ajatuksesi.