Yksivuotias

Meillä asuu yksivuotias.

Pieni touhottaja nousee pystyyn, konttaa, availee laatikoita, silittää hienosti kissaa, kävelee käsistä kiinni pitäen, syö itse ja esittelee ylpeänä kesäkurpitsan palasia. Osaa halata, pitää suloista halausääntä, tykkää kiikkumisesta ja hiekalla leikkimisestä, tietää mitä tarkoittaa 'ei saa laittaa suuhun', nauraa sanalle ei, osaa ottaa sukat pois jalasta. On saunonut jo kaksi kertaa, on innokas pieni vauvauimari, herää joka aamu äidin ja isän välistä, tykkää Hoplasta ja Teletapeista, hytkyttelee kun kuulee musiikkia tai laulua. Kiukuttelee, jos ei saa haluamaansa. Osaa ottaa pyynnöstä tutin pois ja antaa sen äidille. Nauraa, jos ilmakylvyn aikana pissaakin lattialle. Ei tykkää pukemisesta, vaipan vaihdosta eikä lusikalla syöttämisestä.

Entäs äiti sittten?

Nauttii, rakastaa, nauraa, unohtaa vanhan. Tuhlaa kaikki rahansa vauvanvaatteisiin ja leluihin. Nauttii lapsensa seurasta, nauttii omasta ajasta, odottaa, että vauva herää. Stressaa kotitöistä, on jokus väsynyt, hermostuu joskus lapseen. Tuntee luopumisen tuskaa. Pieni kasvaa, vauvavuosi on ohitse, en haluaisi vielä luopua. Mutta kun jostain luopuu, tulee jotain tilalle. Erilaisia vaiheita, uusia taitoja, uusia iloja. Kaikki on muuttunut, mutta minä en ole. Olen yhä sama nainen, kuin ennen lasta. Suhteessa lapseeni olen äiti, vahvasti, suhteessa muihin se, mikä ennenkin olin. Mutta onnellisempi, lämpimämpi, avoimempi, lempeämpi itselle ja muille. Enää eivät ajattelemattomat sanat korvenna. Sisaruskyselyihin vastaan, ettemme luultavasti enempää saa, mutta onhan meillä pieni rakas yksivuotias.

Unohtaa vanhan, niin. Vanhat tunteet ovat vielä olemassa. Jossain tuolla sisällä, pumpuliin käärittynä ja tiukasti laatikkoon lukittuna. Tunnen enää niiden muiston. Jotkut asiat ovat jääneet. Ymmärtämättömyys nostattaa yhä vihaa, mutta ei kipua.

Ja mitä sitten? Ei mitään. Vuosi sitten oli loistava päivä. Ja niitä päiviä on sen jälkeen riittänyt.

Lopussa on alku

Kertoako syntymän jälkeisistä sumuisista päivistä, kun vauvaa piti ajatella hyvin varovasti tai tuli iso itku? Matkasta sairaalasta kotiin, ensipäivistä. Ensimmäisestä hymystä. Aamuheräämisistä, kun köllötämme vauvan kanssa unisina sängyllä ja vain ihmettelemme toisiamme. Kiireettömistä päivistä. Siitä päivän parhaasta hetkestä, sylissä tuhisevasta nyytistä, naama nyttyrällä nukkuvasta vauvelista. Rakkaudesta, onnenhetkistä.

Vai valvotuista öistä, hetkittäisestä väsymyksestä, tekemättömistä kotitöistä, imetyspulmista? Syömättömistä aterioista, parisuhteen muuttumisesta vanhemmuudeksi? Isoista onnistumisen ja epäonnistumisen tunteista.

Vai tästä hetkestä, kun bloggaan, rauhoittelen unissaan ääntelevää vauvaa toisella kädellä ja syön toisella. Ja bloggaan anteeksi millä raajalla?

Onnenhetkiä, nekin, tämäkin.

Lapsettomuus katosi minusta. Siellä synnytyssalissa, kipujen lakatessa eheytyi sydämeni. Poissa on kateus ja katkeruus.

Minä olen se, joka kassalla tunnusluvun unohtaessaan sanoo, että muisti on mennyt kun vauva tuli. Joka sanoo puhelinmyyjälle, että en nyt ehdi lukea lehtiä, kun minulla on tämä pikkuinen ihana vauva. Joka kertoo tuntemattomalle ostavansa leipomistarvikkeita ristiäisiin. Joka täyttää facebookin uutisvirtaa vauva-aiheisilla päivityksillä. Joka pyytää lapselleen kahdeksan kummia, kun haluaa niin monen ihmisen tulevan vauvalle tärkeiksi. Joka olettaa koko pientä maailmaansa kiinnostavan, miten vauva on nyt syönyt, kakannut, nukkunut.

Ja näin on hyvä.

Silti siitä jotain on jäänytkin. Adoptiomatkassa pääsin sivulle 14, kahvipöytäkeskusteluun, jossa epäonnistunutta hedelmöityshoitoaan itkevää työkaveria kommentoitiin. Miksei se adoptoi, ettei tarvisisi enää kitistä. Muisto vanhoista tunteista, en pystynyt jatkamaan, en halua palata vanhaan, en eläytyä pitkään matkaan, ei nyt. Myöhemmin.

Tällä hetkellä minä olen vain äiti.

Vain?

Yhtä hullulta tuntuisi sanoa, että meillä on vain yksi lapsi. Miten kaikki voi olla vain?

Neljä vuotta siinä meni, yrityksen aloituksesta vauvan syntymään. Niin pitkä ja niin lyhyt aika. Miten ottaisin kaiken sen uudelleen, jos tarvitsisi. Miten en enää koskaan halua sille tielle palata.

Neljään vuoteen mahtuu satoja blogikirjoituksia. Kyyneleitä, surusta, enimmäkseen, tänä vuonna myös onnesta. Paljon kateutta, paljon katkeruutta, pohjatonta surua. Kaihoten jotain, mitä ei ollut. Pohjatonta kipua. Kolme blogia - monta alkua, monta loppua. Tämä olkoon niistä viimeinen.

Kuin primadonna, joka antaa viimeisen näytöksensä yhä uudelleen ja uudelleen.

Tytär

Niin kauan odotettu
niin hartaasti toivottu
niin suuresti rakastettu
jo kauan ennen syntymääsi.

Miten pitkältä tieltä
miten syvältä kivusta
viimeiseltä rajalta
äitisi sinut nouti.

Ja nyt vain hymyä
valoa viattomuutta
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.

- Maaria Leinonen

Syntynyt 12.9.2011 klo 00.03

2730 g

47 cm

Minun sanani eivät riitä kuvaamaan mitä tunnen. En edes yritä. Sydän on pakahtua onnesta. Jokainen kyynel, jokainen otettu askel, jokainen vuosi on ollut tuhatkertaisesti tämän hetken arvoinen.
Maailman ihanin vauveli.

Minusta, meidän.

En osaa kuvitella kauniimpaa päätöstä tälle tarinalle tähän saakka. Nyt alkaa uusi elämä, kauniimpi tarina, perheenä. Me kolme.

En sano hyvästi, vaan näkemiin. Voikaa hyvin.

Synnytyskivut auttavat hyväksymään vanhemmuuden taakan.

Jos synnytyskipu otetaan pois lääkityksellä, jää kokematta se valtava helpotus ja ilo, kun kivut lapsen synnyttyä ovat poissa.

Niin. Hienoa. Olisikohan miestä hakattava vasaralla jalkaan koko synnytyksen ajan, jotta hän voisi kokea saman helpotuksen ja ilon? Emmehän halua, että vain naisesta tulee hyvä vanhempi, emmehän?

Täällä päivät seuraavat rauhallisesti toisiaan. Vauvanvaatteet on pesty, pakkaseen leivottu sen seitsemän sortin kakkua vauvan katsojia varten, lakanat ommeltu, makaronilaatikkoa tehty säilöön ja kaapit siivottu. Enää ei ole jäljellä muuta, kuin odottaa tulevaa. Lenkkeilykiellosta pääsin eroon tällä viikolla ja koirien kanssa onkin koluttu pelloilla nuuhkimassa syksyistä ilmaa.

Vauvelin painoarvio tällä viikolla synnytystapa-arviossa oli 2900 grammaa ja painoarvio laskettuna aikana 3600-3700 grammaa. Hirveän suurelta kuulostaa jo! Eihän siitä ole kuin hetki, kun vauvelin pituus laskettiin milimetreissä. Tuntuu oudolta ajatella, että mahassani on jo ihan valmis vauva. Kumpikohan siellä on?

36+3

Virallista

Ensimmäinen virallinen äitiyslomapäivä on täällä! Aamulla odottelin kahvia ja kukkia sänkyyn, fanfaarin kera. Kahvi oli keittiössä pannussa, kukat edelleen saamatta, mutta hienon fanfaarin sentään kuulin.

Merkkejä ilmassa

Perhevalmennuksessa saatu lista synnytyksen lähestymisen merkeistä:

• kohdunpohjan laskeutuminen - check
• supisteluja - check
• ennustavat supistukset etenkin öisin - näitä oli, mutta ei ole enää
• painon tunne lantiossa, selkävaivat - check
• virtsaamistarve tihenee ja valkovuoto lisääntyy - check
• lapsivesi vähenee
• liikkeet vähenevät
• arkuus häpyliitoksessa - okei, en tiedä mikä on häpyliitos, mutta luulen, että check
• mieliala vaihtelee enemmän - check
• limatulppa irtoaa
• lapsivesi menee
• supistukset muuttuvat (kesto, rytmi, voimakkuus, tiheys)

Kaksi viimeistä tarkoittavat sitä, että synnytys on alkanut.

Huomenna tulee 35 raskausviikkoa täyteen. Siitä kun päästäisiin vielä viikko, niin olisin tyytyväinen, kaksi viikkoa, niin oltaisiin jo ihan täysiaikaisia. Enää ei kyllä tunnu siltä, että vauveli olisi ihan kohta syntymässä. Supistelutkin ovat rauhoittuneet, kunhan muistaa levätä tarpeeksi. Hassua ajatella, että synnytykseen voi mennä viikko tai vaikka päivä, niin, tai sitten voi mennä peräti seitsemän viikkoa vielä.

Vieläkään näitä etappeja ei uskalla etukäteen kalenteriin merkitä. Eipä sillä, raskausviikkoja on jälkikäteenkin erittäin helppo seurata, sillä ne menevät yhtä matkaa kalenteriviikkojen kanssa. Olen saanut olla raskaana koko tämän vuoden! En olisi todellakaan viime vuoden lopulla uskonut, miten erilainen tästä vuodesta tulee. Ja miten lähellä onnistuminen oli. .

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kuilu ns. tavallisiin odottajiin on kaventunut. Ajatukset keskittyvät sinne synnytykseen, vauvan hyvinvointiin ja tulevaan vauva-arkeen, kuten uskoisin suurimmalla osalla muillakin tässä vaiheessa raskautta tapahtuvan.

Odotukset vs. todellisuus

Raskausajan ilojen ja surujen pohtiminen jäi lapsettomuusvuosina vähäiseksi, mutta joitain ennakko-oletuksia muiden puheiden ja omien ajatusten pohjalta silti oli.

Raskaana oleminen on raskasta etenkin loppuvaiheessa. Tätä en ehkä ole vielä valmis arvioimaan, onhan viikkoja vielä jäljellä, toivon. Silti porskutellaan jo viikolla 35 ja edelleen odotellaan sitä kauhean vaikeaa ja raskasta aikaa. Onhan tämä erilaista, kuin normaali olotila, mutta etenkin nyt kun saa olla vain kotona ja mennä omaan tahtiinsa, olo ei ole mitenkään liian vaikea. Tiedostan olevani onnekas säästyessäni isommilta krempoilta - raskaus sopii minulle. Nähtäväksi jää, onko ihan lopussa olo jo todella niin tukala, että toivoo jo pääsevänsä synnyttämään. Tähänastisten kokemusten perusteella epäilen.

Vierailta ja tutuilta ihmisiltä tulee huomiota ja mahantaputtelua kiusaksi asti. Tämäkin on kohdallani osoittautunut myytiksi. Osa tuttavista kyselee enemmän voinnista ja asukin kuulumisista, osa vähemmän, mutta kukaan ei tungetteluun saakka. Kukaan ei ole mahaan edes yrittänyt koskea. Vieraat ihmiset eivät ole huomioineet tai kommentoineet mitenkään. Voi johtua myös mahan pienuudesta, tämän köllikän voi edelleen halutessaan piilottaa eikä koskaan ole viisasta arvuutella naiselta, mahtaako tämä olla raskaana, ellei tapaus ole täysin selvä.

Raskaana oleville neuvoja satelee joka puolelta. Tämä on ollut totta. Koskien niin raskaana olemista, ruokavaliota, hankintojen tarpeellisuutta, vauvan vaatteiden kokoa, liikuntaa, töissä olemista... Pyytämättä annetut neuvot tuntuvat usein arvostelulta, pyynnöstä annetut arvokkailta.

Entistä elämää ei tule kaipaamaan. Kuvittelin, että lapsettomuusvuosina olisin ehtinyt mielessäni käydä luopumistyön niistä elämän pienistä iloista, joista perheellisenä joutuu luopumaan. Tai joiden järjestäminen on parhaimmillaan kovan työn takana. Viime aikoina olen tuntenut jonkin verran surua joutuessani pian - tai oikeastaan jo nyt - luopumaan monista aiemmin itsestäänselvinä pitämistäni asioista.

Kannan lapsettomuuden taakkaa aina mukanani. Uskon, että myös tämä on osoittautumassa kohdallani vääräksi luuloksi. Raskaus on parantanut niin paljon. Uskon ja toivon, että en tule kärsimään sekundäärisestä lapsettomuudesta. Koskaan ei voi tietää, mutta toivoa saa.

Keskenmenojen kipu hälvenee. Menetettyjäni en pysty unohtamaan, eikä tarvitsekaan. Enhän ole unohtanut muitakaan menetettyjä rakkaita. Surutyö lienee tehty, mutta kuolleet pysyvät huolellisimmastakin surutyöstä huolimatta kuolleina.