Meillä asuu yksivuotias.
Pieni touhottaja nousee pystyyn, konttaa, availee laatikoita, silittää hienosti kissaa, kävelee käsistä kiinni pitäen, syö itse ja esittelee ylpeänä kesäkurpitsan palasia. Osaa halata, pitää suloista halausääntä, tykkää kiikkumisesta ja hiekalla leikkimisestä, tietää mitä tarkoittaa 'ei saa laittaa suuhun', nauraa sanalle ei, osaa ottaa sukat pois jalasta. On saunonut jo kaksi kertaa, on innokas pieni vauvauimari, herää joka aamu äidin ja isän välistä, tykkää Hoplasta ja Teletapeista, hytkyttelee kun kuulee musiikkia tai laulua. Kiukuttelee, jos ei saa haluamaansa. Osaa ottaa pyynnöstä tutin pois ja antaa sen äidille. Nauraa, jos ilmakylvyn aikana pissaakin lattialle. Ei tykkää pukemisesta, vaipan vaihdosta eikä lusikalla syöttämisestä.
Entäs äiti sittten?
Nauttii, rakastaa, nauraa, unohtaa vanhan. Tuhlaa kaikki rahansa vauvanvaatteisiin ja leluihin. Nauttii lapsensa seurasta, nauttii omasta ajasta, odottaa, että vauva herää. Stressaa kotitöistä, on jokus väsynyt, hermostuu joskus lapseen. Tuntee luopumisen tuskaa. Pieni kasvaa, vauvavuosi on ohitse, en haluaisi vielä luopua. Mutta kun jostain luopuu, tulee jotain tilalle. Erilaisia vaiheita, uusia taitoja, uusia iloja. Kaikki on muuttunut, mutta minä en ole. Olen yhä sama nainen, kuin ennen lasta. Suhteessa lapseeni olen äiti, vahvasti, suhteessa muihin se, mikä ennenkin olin. Mutta onnellisempi, lämpimämpi, avoimempi, lempeämpi itselle ja muille. Enää eivät ajattelemattomat sanat korvenna. Sisaruskyselyihin vastaan, ettemme luultavasti enempää saa, mutta onhan meillä pieni rakas yksivuotias.
Unohtaa vanhan, niin. Vanhat tunteet ovat vielä olemassa. Jossain tuolla sisällä, pumpuliin käärittynä ja tiukasti laatikkoon lukittuna. Tunnen enää niiden muiston. Jotkut asiat ovat jääneet. Ymmärtämättömyys nostattaa yhä vihaa, mutta ei kipua.
Ja mitä sitten? Ei mitään. Vuosi sitten oli loistava päivä. Ja niitä päiviä on sen jälkeen riittänyt.
