Ultrakuulumisia

Alkuraskauden viimeinen koetinkivi on nyt takanapäin.

Np-ultrassa nähtiin pikkuinen vauvanalku. Pituus oli 42,7 mm, joka koneen mukaan vastasi 10+6 tänään ollessa 11+1. Näin pienestä erosta ei kuulemma tarvitse olla huolissaan ja vau-kirjan mukaan tänään pikkuisen pitäisikin olla noissa mitoissa. Niskaturvotusta löytyi 0,8-1 mm, joka on oikein hyvä lukema sekin.

Aluksi vauva liikkui hienosti, mutta nukahti pian. Sitten minun pitikin kääntyillä ja loppujen lopuksi esittää pienimuotoinen seitsemän hunnun tanssi miehelleni ja kätilölle, jotta saatiin pikkuinen uudelleen hereille ja liikkeelle.

On se uskomaton näky. Meidän vauvamme, sydänäänet, liikkeet, kaikki. Tunnen jo kohtuni etenkin istuessa. Ihan käsittämätöntä. Pikkuhiljaa lieviä oireitakin on alkanut ilmaantua. Hetkittäistä pahoinvointia on ollut, lievää väsymystä ja viikon ajan on ollut koko ajan nälkä. Mutta ruokaa menee sisään pieninä annoksina kerrallaan. Tomaatit ja verigreipit ovat käsittämättömän hyviä, voisin syödä niitä miten paljon vain.

Nämä ensimmäiset viikot ovat menneet vaihtelevan pelon määrän kanssa taistellessa. Ultrat ovat toisaalta tuoneet mielenrauhaa, kun on nähnyt, että pikkuinen on hengissä. Toisaalta ultria odotellessa aina on pitänyt miettiä, onko kaikki edelleen hyvä. Monta yötä olen valvonut pohtien, onko tämä viimeinen yö. Vasta ihan viime päivinä havahduin miettimään vauvan terveyttä, tähän saakka on niin pelännyt sen hengen puolesta.

Seuraava neuvola-aika on kahden viikon kuluttua, yritän nyt selviytyä sinne saakka. Olen odotellut jo jonkin aikaa doppleria kolahtavaksi postilaatikkoon, siitä voisi saada mielenrauhaa lisää. Mikäli saan sillä sydänäänet kuuluviin.

Jokohan nyt uskaltaisin luottaa? Heittäytyä, tuntea, uskoa, rakastaa antaumuksella. Olen valmis antamaan pelon pois.

Kohtaloon ken uskoisi

Tämän raskauden mittaan on moneen kertaan käynyt mielessä, olisiko henkisesti helpompaa, jos olisi fatalisti. Uskoisi siihen, että asiat ovat ennalta määrätyt.

Jossain määrin tarkoituksiin uskonkin, enimmäkseen en. Uskon, että omilla valinnoilla on merkitystä, kaikessa. Ja että elämä perustuu sattumanvaraisuuteen. Ja minä pistän kampoihin, aina, viimeiseen asti, kirkuen ja potkien.

Jos olisin fatalisti, pystyisinkö tyynesti heittäytymään kohtalon vietäväksi? Uskomaan siihen, että tein mitä tein, lopputulos on sama? Nyt en värjää hiuksiani, olen vaihtanut päivittäisen kosmetiikkani parabeenittömään, mietin tarkkaan mitä suuhuni laitan ja elän muutenkin varovaisesti. Fatalistina saattaisin ajatella, että mikäli tätä vauvaa ei ole määrätty syntyväksi, menetys tapahtuu tavalla tai toisella. Tai että mikäli vauvaa ei ole määrätty syntyvän terveenä, toimeni eivät siihen voi vaikuttaa.

Jos uskoisin lujasti kohtaloon, voisin itse hellittää. Antaa asioiden olla ja tulla. Jos uskoisin oikein lujasti kohtaloon, olisin voinut jättää hoidotkin väliin ja jäädä odottamaan. Jotain, mitä ei luultavasti koskaan olisi tapahtunut.

Silti olen miettinyt, miksi juuri tämä lapsi. Koskaan aiemmin PAS-siirto ei ole kohdallamme onnistunut, ja nyt ennakko-oletukset olivat huonot. Paremmiksi luokitellut sisarukset siirrettiin marraskuussa ja ne eivät selvinneet. Kaksi lastamme on tähtenä taivaalla. Oliko ratkaiseva tekijä huoleton viikonloppu siirron jälkeen, lasillinen punaviiniä kahtena iltana, kortisonilääkitys, valtavat määrät greippimehua vai oliko kaikki sittenkin kohtalon sanelemaa?

Ps. Kirjoitettuani tämän tajusin, että olisin voinut kirjoittaa (ja varmaan joskus kirjoitinkin) lapsettomuudesta ihan samalla tavalla. Samat ajatukset, erilainen kääre.

Huolen määrä on vakio

Miksi en pysty vain olemaan onnellinen?

Lapsettomuus, keskenmenot ja niitä edeltävät erilaiset traumaattiset kokemukset ovat vieneet minulta perusluottamuksen elämään. Nyt kun asiat ovat hyvin, en uskalla nauttia täysillä, sillä pelkään maton vedettävän alta jostain suunnalta. Eihän minulle maailmankaikkeus ole ennenkään 0nnea sallinut. Vauvasta kertomista lykkäämme aina sen seuraavan ultran jälkeiseen aikaan.

Tänään kävin mielenrauhaultrassa neuvolassamme. Olen omannut negatiivisen ennakkoasenteen neuvolaa kohtaan, mutta pelon he ottavat todesta. Yksin ei tarvitse valvoa ja huolehtia, vaan saan käydä milloin vain ultrassa.

Kuulimme ensimmäistä kertaa sydänäänet. Ihan mieletön kokemus! Kannan sisuksissani oikeasti pientä elämän alkua. Pikkuinen uiskenteli kohdussa ja oli silmämääräisestikin kasvanut kovasti.

Ei kuitenkaan tarpeeks kovasti. Tästä sain uusimman huolenaiheen. Pikkuinen vastasi viikkoja 9+5, kun tänään on 10+3. Toki ultralaite oli edelleen se sama karvalakkimalli eikä hoitaja kovinkaan intensiivisesti yrittänyt saada oikeaa mittaa. Onko mittavirhe mahdollinen? Tähän kohtaan kaipaisin paljon rauhoittavia tarinoita etenkin raskauksista, jotka ovat alkaneet alkionsiirrosta. Tavallisessa raskaudessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että hedelmöittyminen olisi tapahtunut myöhemmin, mutta meidän tapauksessamme siitähän ei voi olla kyse.

Ahdistaa omat ajatukset. Miten miettii vain huonoja skenaarioita, vaikka kaikki on niin hyvin. Tuntuu pahalta kertoa huolistaan, olenhan niin onnekkaassa asemassa. Tuntuu pahalta pelätä. Olen lakannut käymästä keskustelupaikassa, mutta ehkä pitäisi aloittaa uudelleen. Miksi helvetissä mietin sitä mittaa sen sijaan, että eläisin uudelleen sitä hetkeä kun kuulimme sykkeen ja keskittyisin miettimään, miten meidän vauvallamme on kaikki niin hyvin?

Tuntuu pahalta sekin, että vauva tuntee kaiken mitä minäkin tunnen. Haluaisin sen olevan onnellinen ja tuntevan iloa ja rakkautta, ei minun huoliani.

Ensi viikolla on jo niskapoimu-ultra, jossa mitat ainakin saadaa otettua kunnolla. Kunpa kaikki olisi niinkuin pitääkin.

Jaksa kulta, kasva ja kehity. Minä yritän ajatella onnellisia ajatuksia sinun vuoksesi.

Edit: Olo on jo rauhallisempi. Tunnen itseni vähän naurettavaksi. Eiköhän kaikki ole ihan hyvin. Mutta tässä on huomattava, että identiteetin muutos lapsettomasta raskaana olevaksi ei käy hetkessä.

Laskettu aika

Yön tullen

minä seison portailla kuuntelemassa,

tähdet parveilevat puutarhassa

ja minä seison pimeässä.

Kuule, tähti putosi helähtäen!

Älä astu ruohikolle paljain jaloin:

puutarhani on sirpaleita täynnä.

- Edith Södergran

Minä olisin halunnut pitää teidät kaikki.

Hän(nällinen) on täällä!

Ensimmäinen neuvola

...ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Niin.

Sen jälkeen, kun oli ensin etsitty kohtua, sitten asukasta ja julistettu jo kohtu tyhjäksi. Ensin piti itkeä järkytyksestä, sitten luojan kiitos helpotuksesta.

Sain tingattua itselleni toksoplasmoosikokeen sekä mielenrauhaultran jo ensi viikolle. Np-ultra on joskus parin viikon kuluttua.

Paljon olisi kerrottavaa, mutta mieheni valtasi koneen niin, että kun viimein pääsin netin ääreen, olen jo silmät ihan ristissä. Toivottavasti ensi yönä mieli on keveämpi ja uni tulee paremmin.

Edit vähän virkeämpänä:

Tärkein jäi sanomatta eli pikkuinen oli kasvanut hyvin ja oli alkanut jo liikkua! Mitat vastasivat viikkoja 8+6, mutta en ole tästä huolissani, sillä laite oli aataminaikuinen ja näin itsekin, miten epämääräisesti hoitaja sai pikkuisen mitattua. Vau.fi:n laskurin mukaan pikkuinen on alkanut liikkua tiistaina, joten eiköhän se ole kehitykseltään ihan ajassaan. Pikkuinen kulta.

Jos siellä taustalla on joku, joka miettii menisikö alkuraskauden ultraan yksityiselle vai odottaisiko neuvolan ultraa, niin suosittelen vahvasti yksityistä. Kunnollista ultrauslaitetta. Lääkäriä tekemään tutkimusta. Jos ei olisi ollut tietoa siitä, että pikkuinen on jo kerran nähty, eläisin tänään siinä uskossa, että kaikki on mennyttä.

Rajapyykkien päivä

Jos tämä päivä menee kunnialla läpi...

...olen viikoissa pidemmällä kuin ensimmäisellä kerralla.

...otan tänään viimeiset lugesteronit ja kortisonit.

Matka jatkuu kohti tuntematonta.

9+0